Suoseuran 60-vuotisjuhlaseminaari 23.10.2009 Säätytalolla

Suot maataloudessa

prof. Martti Esala ja tutkija Merja Myllys
MTT Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus

Kirjallisuuden kuvaamat suomalaisen sisun peruskäsitteet, kuten "suo, kuokka ja Jussi" ja Saarijärven Paavo juontavat juurensa soiden raivauksesta pelloiksi. Soiden maatalouskäytöstä on kirjallisuudessa satunnaisia mainintoja 1300-luvulta alkaen. Laajempi raivaustoiminta alkoi 1600-luvun jälkipuoliskolla. Vilkkainta soiden raivaus pelloiksi oli 1800-luvun lopulta alkaen ja jatkosodan jälkeen, jolloin uutta peltoa tarvittiin siirtoväen asuttamiseen.

Suot miellettiin ennen hallanpesinä, ja niiden läheisyyden katsottiin olevan yhteydessä myöhäisiin keväisiin ja hallaisiin kesiin. Niitä pidettiin epäterveellisinä ihmisille ja eläimille. Suolla eli karjalle ja ihmisille kiusallisia hyönteisiä, ja niillä asustivat pedot. Suovesi oli epäterveellistä.

Soita myös hyödynnettiin. Niiltä saatiin marjoja, kuten karpaloa ja lakkaa, voitiin metsästää riistaa, kuten hirviä ja kanalintuja, kerättiin luonnonheinää rehuksi ja kuiviketurvetta karjalle. Suolta ajettiin mutaa kivennäismaille pellonparannukseen.

Suot nähtiin ennen muuta potentiaalisena viljelymaana, jota oli helppo raivata pelloksi. Kaiken kaikkiaan pelloiksi onkin raivattu 0,7-1 milj. ha suota. Suosta raivatut turvemaalohkot ovat tasaisia ja helppoja muokata. Niistä vapautuu kasveille typpeä alentaen lannoitustarvetta. Niiden vesitalous on hyvä, ja ne tuottavat varsinkin suuria vihermassasatoja. Toisaalta suot kantavat koneita kivennäismaita heikommin, ja ne voivat olla märkiä, kylmiä ja vähäravinteisia. Happamuuden vuoksi ne tarvitsevat runsasta kalkitusta.

Soita on raivattu ennen muuta ruskosammaleisille eli lettoisille soille, ruohoisille eli luhtaisille soille, saraisille soille sekä rahkaisille soille. Turvemaille sopivat viljelykasveista parhaiten nurmi, viljakasvit, varsinkin kaura sekä juurikasveista porkkana ja sokerijuurikas.

Turvemaiden orgaanisen aineksen pitoisuus on yli 40 %. Viljelytoimet lannoitus, kalkitus, ojitus ja muokkaus kuluttavat orgaanista ainesta. Turpeen kuluessa ja kivennäismaan sekoittuessa siihen turvemaat muuttuvat vähitellen multamaiksi, joiden orgaanisen aineksen pitoisuus on 20-39 %, ja edelleen kivennäismaiksi, joissa orgaanista ainesta on alle 20 %.

Tällä hetkellä arvioidaan turvemaita olevan maassamme 85 000 ha ja multamaita 222 000 ha, yhteensä 308 000 ha, eli 13,6 % peltoalasta. Niiden osuus on suurin Pohjanmaalla ja Kainuussa, yli 20 %, sekä Lapissa yli kolmasosa peltoalasta. Pinta-ala oli suurimmillaan lähes 900 000 ha 1950-luvun alussa.

Huuhtoutuvan typen määrät ovat eloperäisiltä mailta noin kolminkertaiset ja fosforin määrät samansuuruiset kivennäismaihin verrattuna. Suurin osa fosforista on liukoisessa muodossa, kun kivennäismailla suurin osa sitoutunut tiukasti maa-ainekseen. Vaikka eloperäisten maiden pinta-ala on vain 13,6 %, on niiden osuus maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä noin 50 %. Soiden raivausta pelloiksi tulisikin jatkossa ympäristösyistä välttää.