Dosentti Silvo Hietanen
Tampereen yliopisto
puh. (09) 724 3703
Suomessa toimeenpantiin toisen maailmansodan jälkeen radikaali maareformi siirtoväen ja rintamamiesten sekä eräiden muiden ryhmien asuttamiseksi. Reformi perustui vuosina 1940 ja 1945 säädettyihin pika-asutuslakiin ja maanhankintalakiin. Talvisodan jälkeen säädettiin kesäkuussa 1940 pika-asutuslaki yli 200 000 maataloussiirtoväkeen kuuluneen evakon asuttamiseksi. Siirtoväen kokonaismäärä oli noin 410 000. Vaikka pika-asutuslaki olikin säädetty poikkeusoloissa poikkeuksellisen väestöryhmän asuttamiseksi, oli se lähes suora kopio vuoden 1936 niin sanotusta normaaliaikojen asutuslaista. Tätä kautta sotavuosien asutustoiminta kytkeytyi suomalaiseen perinteiseen asutustoimintaan. Keväällä 1945 säädetyn maanhankintalain perusteella asutettiin siirtoväen ohella myös rintamamiehiä.
Suomen Suoviljelysyhdistys oli jo vuodesta 1905 tehnyt selvityksiä soiden viljelyskelpoisuudesta asutustoimintaa varten. Asutushallituksen ja myöhemmän maatalousministeriön asutusasiain-osaston (ASO) yhteistyö Suoviljelysyhdistyksen kanssa oli 1920- ja erityisesti 1930-luvulla kiinteää perustettavien asutustilojen tai –alueiden elinkelpoisuuden selvittämiseksi. Talvisotaan mennessä oli Suoviljelysyhdistyksen toimin tutkittu kaikkiaan noin 700 000 hehtaarin viljelys-kelpoisuutta. Viljelykseen sopiviksi oli havaittu noin 165 000 hehtaaria. Jatkosodan vuosina 1941-44, jolloin asutustoiminnan suunnittelun kohderyhmänä olivat rintamamiehet, viljelyskelpoisen maan inventointia tehtiin niin sanottujen pitäjätoimikuntien avulla. Tätä toimintaa johti professori Erkki Kivinen. Sodan jälkeen viljelyskelpoisuustutkimukset siirtyivät suoraan ASO:n alaisuuteen. Vuosina 1923-47 suoritetuissa viljelyskelpoisuustutkimuksissa 1 785 528 hehtaarin alalla saatiin positiivinen tulos 363 157 hehtaarilta.
Kun jatkosodan aikana työskennellyt tuotantokomitea ja sen työn jatkaja jälleenrakennus-vuosina Kansantaloudellinen neuvottelukunta, jotka molemmat edustivat korostetusti taloudellista asiantuntemusta, olivat päätyneet siihen tulokseen, että Suomessa oli raivattava 500 000 hehtaaria peltoa, jotta leipäviljaomavaraisuus olisi saavutettavissa. Tehdyt suoviljelys-tutkimukset osoittivat selvästi, että raivausmahdollisuuksia riitti.
Karjalainen maataloussiirtoväki parlamentaarisine tukijoineen sai pika-asutuslakiin pykälän, että evakoiden asuttamisen pitäisi tapahtua pääasiassa valmista peltoa hyväksi käyttäen seuduille, jotka pääpiirteissään vastasivat luovutetun Karjalan luonnonolosuhteita. Merkittävin pika-asutuslain oppositiovoima MTK olisi halunnut asuttaa siirtoväen pääasiassa Pohjois-Suomeen uudisraivauslinjalla. Jos pika-asutuslaki olisi toimeenpantu, olisivat Suomen suoviljelyreservit ”säästyneet” pääosiltaan.
Pika-asutuslain säätämiseen liittynyt kiista siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen maantieteellisestä painopisteestä käytiin uudelleen maanhankintalain valmistelun ja säätämisen aikana talvella 1944-45. Opposition ääntä käytti nyt pääministeri J.K. Paasikiven taustakuorona uudisraivauslinjaa edustanut kansantaloudellinen neuvottelukunta. Maanhankintalain mukaan siirtoväki asutettiin pääosiltaan eteläiseen Suomeen valmista peltoa hyväksi käyttäen. Sen sijaan rintamamiesten asuttamisen maataloudellinen asuttaminen painottui uudisraivauslinjalle suureksi osaksi juuri viljelyskelpoisia soita pelloksi kuokkien.
Kaikkiaan käytettiin maanhankintalain mukaiseen asutustoimintaan maatalouskelpoista maata noin 290 000 hehtaaria, joista vuoteen 1955 mennessä oli raivattu noin 100 000 hehtaaria. Tästä määrästä noin 2/3 osaa oli raivattu niin sanotulla kylmillä tiloilla.