Suoseura Pohjois-Kreikassa
27.9.–2.10.2006

Kuvat myös tästä

Saat kuvatekstit esille siirtämällä hiiren kuvan päälle.
Saat kuvista suurennokset klikkaamalla niitä.
Katsottuasi sulje kuvaikkuna.

Kuvat ja tekstit: Kari Minkkinen

Suoseuran opintoretkeily suuntautui tänä syksynä kauemmaksi kuin koskaan aikaisemmin, Pohjois-Kreikkaan, Makedoniaan. Keväinen retki-ilmoitus oli houkutellut paikalle 14 suomalaista soiden ystävää, jotka saivat kokea unohtumattoman matkan hellenistisen kulttuurin syntysijoille.

Keskiviikko — Kavala päivä

Kokoonnuimme aamulla klo 7 maissa Helsinki-Vantaan lentoasemalle, jossa seuran puheenjohtaja Riitta Korhonen odotti lippujen kanssa. Lensimme unkarilaisen Malev-yhtiön koneella Budapestiin, josta jatkoimme parin tunnin odottelun jälkeen kohti Thessalonikia, Kreikkaa.

Lennot sujuivat vaivattomasti, ja pian olimme jo Thessalonikin kentällä, jossa meitä olivat vastassa oppaamme, Patraksen yliopiston suo- ja turveasioista vastaava professori Kimon Christanis sekä hänen opiskelijansa Adamantia “Tanja” Chatziapostolou, George Siavalas sekä Konstantina “Nadja” Katsanou. Stavros Kalaitzidis, Kimonin vanhin jatko-opiskelija tulisi liittymään seuraamme illalla hotellissa. Esittelyjen jälkeen nousimme bussiin ja aloitimme 150 kilometrin matkan kohti Kavalan kaupunkia, joka olisi ensimmäinen yöpymispaikkamme.

Jo bussimatka Kavalaan oli antoisa. Matka kävi Thessalonikista itä-koilliseen kulkevaa valtatietä ensin kahden suuren Koronia- ja Volvi-järven rantoja seuraten ja sitten pitkin Aigeianmeren rannikkoa. Lintuhenkilönä seurasin hienojen maisemien lisäksi järvenrantojen runsasta lintuelämää. Pikkumerimetso oli minulle täysin uusi laji, ja Koronia-järvellä niitä tuntui olevan kuin lokkeja Helsingin kauppatorilla. Volvi-järven pohjukassa taas loisti valtaisa vaaleanpunainen parvi vesilintuja, mitä todennäköisimmin flamingoja.

Kavalassa majoituimme aivan satamassa sijaitsevaan hotelli Galaxyyn, jonka parvekkeilta avautui upea merinäköala, ja - eteläeurooppalaiseen tapaan - melkoinen liikenteen meteli. Luultavasti ensimmäinen asia, joka kiinnitti suomalaisen opintoretkeilijän huomiota oli varsin joustava liikennekulttuuri - pysäköidä saa minne vaan, miten vaan ja milloin vaan. Liikennesäännöt ovat ilmeisesti enemmänkin suosituksia. Kaupunki saattaisikin olla nimensä veroinen paikka pohjoismaalaiselle automatkailijalle! Meitä bussimatkalaisia kaoottinen liikenne ei onneksi päässyt vaivaamaan.

Ensimmäinen ilta Kreikassa oli tietysti täynnä odotusta: millainen mahtaa olla kreikkalainen keittiö ja ruokakulttuuri turistirantojen ulkopuolella? Odottamisen tunnetta korosti kreikkalainen tapa syödä päivällistä vasta iltayhdeksän jälkeen! Meitä nälkäisiä turisteja kuitenkin armahdettiin, ja pääsimmekin paikalliseen ravintolaan jo noin klo 20. Siitä se viisi päivää kestänyt tutustuminen kreikkalaiseen ruokaan sitten alkoi: alkuruuaksi salaatteja (kreikkalaista tietenkin), leipää, öljyssä paistettuja vihanneksia (tyypillisimmin munakoisoa, kesäkurpitsaa, paprikaa), tsatsikia - ja kaikkea yleensä niin paljon, että pääruoan kohdalla alkoi jo vatsa venyä. Yleensä tarjolla oli paikallista kalaa joko merestä tai järvestä, tai erilaisia liha-annoksia, yleensä melko yksinkertaisesti valmistettuna. Perunaa ei koskaan tarjottu kalan kanssa, joskus kyllä lihan. Ja lihan päälle on tapana puristaa sitruunamehua...!

Ruokalistat näyttivät aivan heprealta - vaikka olivatkin luultavasti kreikkaa. No, onneksemme meillä oli kreikkaa taitava opas mukana, eivätkä tarjoilijatkaan häkeltyneet, kun kysyimme miltä tämä ja tuo kala näyttää (ikään kuin siitä voisi päätellä miltä se maistuu!). Moni yllättyikin annoksen saatuaan, kun grillattu kala olikin muuttunut keitoksi! Loppumatkasta luotimmekin yleensä oppaisiimme niin, että annoimme heidän tilata ruoat koko porukalle. Opimme vähitellen myös könttämaksupolitiikan - yksilöityjä laskuja kun oli mahdotonta saada. Yleensä illallinen maksoi juomineen viidestä kymmeneen euroa.

Elatian vuoristosuot

Torstaiaamuna matkamme suuntautui pohjoiseen kohti Elatiaa, aivan Bulgarian rajaseudulle. Ohitimme Draman kaupungin ja aloimme nousta yhä pienenevää vuoristotietä kohti 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaa Elatian metsäaluetta. Komeat vuoristomaisemat ihastuttivat, joskin paikoin sankka sumu ja matalalla liikkuvat pilvet häiritsivät hiukan näkyvyyttä.

Matkan aikana Kimon valaisi meille alueen historiaa. 1400-luvulla Konstantinopolin kukistuttua myös Makedonia joutui osmaanien (turkkilaisten) valtaan, ja he asuttivat aluetta aina vuoteen 1922 asti. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Kreikka sai alueen takaisin, mutta vastapainoksi joutui vetäytymään Vähä-Aasiasta. Seurasi valtaisa väestönsiirto-operaatio, jossa 400 000 Makedonian turkkilaista ja 1,3 miljoonaa Vähä-Aasian kreikkalaista vaihtoi asuinpaikkaa. Makedonian väestöstä suuri osa onkin tästä syystä yhä edelleen alkuperältään Vähä-Aasiasta.

Historiallisen katsauksen lomassa oli mielenkiintoista seurata, kuinka kasvillisuusvyöhykkeet muuttuivat juuri päinvastaisessa järjestyksessä kuin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Merenpinnan tasossa kasvillisuus on kuivuudesta kärsivää matalaa pensaikkoa, lukuunottamatta tietysti hoidettuja oliivipuutarhoja, jotka tuntuivat olevan kaikkein tyypillisin “metsätyyppi” tällä alueella. Ylöspäin noustessa seuraa eri tammilajien (Quercus sp.) vallitsemia vyöhykkeitä, jossa puuston pituus vähitellen kasvaa. Mäntylajeja on ainakin Makedonian mänty (Pinus peuce), mustamänty (Pinus nigra) sekä metsämänty tai yksinkertaisemmin mänty (Pinus sylvestris) — kaikki lyhyitä, kierorunkoisia ja oksikkaita. Yli 1000 metrissä humidisuus selvästi lisääntyy, mikä näkyy hyvin selvästi mm. puulajiston vaihtumisena, kun mukaan tulee mm. pyökki (Fagus sylvatica), ja männyn osuus kasvaa samalla kun puusto pitenee ja tihenee. Vasta noin 1500 metrissä tavallinen mänty alkoi olla "normaalin" pituista ja suorarunkoista; samalla kuvaan ilmestyi myös tavallinen kuusi (Picea abies), joka onkin tämän oroboreaalisen vyöhykkeen valtapuulaji.

Metsätalous on Kreikassa, luonnollisista syistä, vähäistä, ja se vähä mitä luonnonmetsissä harjoitetaan tapahtuu pääasiassa näillä vuoristoseuduilla. Hakkuut ovat poimintahakkuita, suurempien aukkojen tekeminen metsään ei ole sallittua. Vuoristoalueilla hakkuilla lienee kuitenkin myös taloudellista merkitystä, koska Elatiaan oli perustettu kokonainen kylä kirkkoineen metsätyöntekijöitä varten. Metsätyö on sääolosuhteiden vuoksi kausiluontoista. Talvi Pohjois-Kreikan vuoristoalueilla on varsin pitkä (loka–huhtikuu) ja runsasluminen, eikä serpentiiniteille ole silloin asiaa. Talven tulo on ilmeisen säännöllistä, sillä kun saavuimme paikalle, syyskuun loppupuolella, oli kylä jo lähes tyhjillään. Lunta ei kuitenkaan vielä näkynyt, vaikka lämpötila olikin selvästi alhaisempi (noin 10 °C), kuin rannikolla.

Alue muistutti siis kasvillisuudeltaan boreaalista vyöhykettä, kuusi ja mänty valtapuulajeina. Soitakin oli siis odotettavissa. Aivan metsäaseman vieressä meille esiteltiinkin yksi pikkuruinen suolampare, joka koostaan (noin 0.15 ha) huolimatta (tai juuri sen vuoksi) oli hyvin perusteellisesti tutkittu ja jopa rajattu puisella aidalla asiattomien pois pitämiseksi. Elatian suot ovat, ainakin tieteellisessä mielessä, tunnettu varsin vähän aikaa - ensimmäiset geologis-ekologiset tutkimukset on julkaistu vasta vuonna 2002 (Papazisimou ym. 2002). Vuonna 1997 turvekerroksen paksuus tällä suolla oli maksimissaan noin 60 cm - nyt emme onnistuneet löytämään pariakymmentä senttiä enempää. Vieressä oleva metsäasema on kuulemma laskenut likavesiään ojaan, joka virtaa läpi tämä suon - seikka, jolla saattaa olla jonkinlaista merkitystä mm. suon kasvillisuuteen ja ravinteisuuteen. Suon kasvillisuus oli hyvin rehevää: kenttäkerros koostui pääasiassa suurista saroista (Carex sp.), pohjakerros oli hyvin harva: siellä täällä esiintyi mm. tihkulehväsammalta (Plagiomnium elatum). Yhtään rahkasammalta en onnistunut löytämään, vaikka retkioppaassa oli mainittu sirorahkasammal (Sphagnum flexuosum). Oppaamme tyypittelivät suon luokkaan “transitional mire” koska heidän mukaansa suolla oli sekä ombrotrofisen kohosuon (bog) että minerotrofisen sarasuon (fen) piirteitä. Happaman kallioperän vuoksi myös turve onkin Kreikan soille epätyypillisen hapanta (pH 5,4–6,7), minkä vuoksi Elatian soissa nähtiin potentiaalia kehittyä jopa todellisiksi keidassoiksi, mikäli ne saavat kehittyä rauhassa seuraavat vähintään pari tuhatta vuotta!

Paluumatkalla näkyvyys oli aamuista parempi, ja upeat vuoristomaisemat hurmasivat jälleen. Pysähdyimme matkalla pienessä Sidironeron kylässä lounaalle paikalliseen tavernaan, jossa ravintolan emäntä loihti meille paikallisista antimista maukkaan lounaan juustoineen, leipineen ja piirakoineen. Sen nautittuamme jaksoimme taas odottaa päivällistä iltakymmeneen. Sitä ennen suuntasimme päivän toiselle ja kenties koko matkan odotetuimmalle kohteelle, Philippi-suolle.

Philippi - soiden kuningas

Philippi-suo on 55 km² laajuinen turvekerrostuma, joka sijaitsee noin 15 kilometriä Kavalan kaupungista luoteeseen Pangeon ja Lekanis -vuorten välisessä laaksossa (Drama-Philippi basin). Suoksi aluetta ei tosin voine kutsua ainakaan kasvitieteellisessä tai ekologisessa mielessä, sillä suokasveja ei alueella esiinny. Suota alettiin kuivattaa viljelystarkoituksiin 1930-luvulla, ja tällä hetkellä siellä viljellään lähinnä maissia ja tupakkaa. Joten pelkästään maisemaa tarkastellen ei voi havaita olevansa turvemaalla. Itse asiassa se oli erittäin vaikeaa jopa paikan päällä, koska maan pinta oli kuiva ja koneiden toiminnan vuoksi erittäin kovaksi pakkaantunut. Vasta yli metrin syvyydessä olevista turvekerroksista on erotettavissa turvetta muodostaneiden kasvien, pääasiassa eri saralajien (Carex) sekä taarnan (Cladium mariscus) jäännöksiä. Ylimmissä turvekerroksissa (ensimmäiset 15 metriä!) esiintyy myös useita muta- ja savikerroksia, jotka kertovat alueen säännöllisestä tulvimisesta, sekä kolme kerrosta tulivuorituhkaa (‘tephra’), joiden purkaukset on ajoitettu tapahtuneen 13000, 18000 sekä 30000 vuotta sitten. Turpeen tuhkapitoisuus on muutenkin korkea, vaihdellen 11.4 ja 53.4 % välillä. Turve on erittäin ravinteikasta, ja erityisesti kalkkikivikallioiden vaikutus näkyy hyvin korkeina turpeen kalsiumpitoisuuksina (keskimäärin yli 6% kuivamassasta!).

Philippi-turvemaan tekee erityislaatuiseksi sen uskomattomalta tuntuva ikä ja turpeen paksuus. Uusimpien tutkimusten mukaan (Tzedakis & Hooghiemstra 2006) turpeen muodostuminen alkoi jo 1,35 miljoonaa vuotta sitten, ja tänä aikana sitä on ehtinyt kertyä noin 190 metriä paksu kerros, yhteensä 4,3 miljardia kuutiometriä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että koko Suomen turvevarat ovat noin 69 miljardia m³ (geologinen suoala, Virtanen ym. 2003). Holoseenin (viimeiset noin 10000 vuotta) aikana kertymä on ollut vain noin 5 metriä. Ensimmäiset maaperäkairaukset tehtiin alueella 1960-luvulla Kreikan Geologisen tutkimuslaitoksen toimesta, kun oltiin kiinnostuneita sekä turpeen että ruskohiilen, tämän “hyvinmaatuneen turvelajin”, esiintymisestä ja sen mahdollisesta energiakäytöstä. Ruskohiilessä on määritelmän mukaan hiiltä 50–75 prosenttia, ja se on Kreikan merkittävin kotimainen energianlähde. Ruskohiiltä esiintyy kairausten mukaan myös Philippi-turvemaan syvissä (yli 120 m) kerroksissa. Perinteistä jyrsinturvetuotantoakin suunniteltiin alueelle 1960-luvun lopussa yhteistyössä neuvostoliittolaisen turveyhtiön kanssa. Hanke kaatui kuitenkin paikallisten ihmisten vastustukseen vuonna 1972, ja alue säilyi maatalouskäytössä. Maatalouskin kuluttaa kuitenkin turvekerrosta hyvin voimakkaasti, ja turvekerroksen on arvioitu ohentuneen paikoin jo lähes 7 metriä 1940-luvun jälkeen, josta 5 metriä hapettumalla eli hiilidioksidina ilmaan. Turvekerrosten ottamista energiakäyttöön ei ole kuitenkaan lopullisesti haudattu, vaan kiinnostus elää edelleen ja suota on tutkittu yhä hyödyntämismielessä (Christanis 1987). Myös vaihtoehtoisia menetelmiä on tutkittu, esim. turpeen pumppaamista suon keskiosista suota ympäröiville kuivatuskentille (Vapon vastikään käyttöönottaman korjuumenetelmän tavoin) ehdotettiin jo 1970-luvulla (Spiliotis 1979, ref. Christanis 1987).

Tapasimme suolla saksalaisen tutkijakaksikon Ulrich Müllerin ja Jörg Prossin Frankfurtin yliopistosta. He tekevät suolla uusia turvekairauksia tavoitteenaan saada häiriintymättömät turvenäytteet koko turvekerroksesta siitepölyanalyysejä varten. Tutkijat olivat päässeet jo hieman yli 60 metrin syvyyteen, ja jokainen turvenäyteprofiili on myös valokuvattu. Tässä 300 000 vuotta vanhassa profiilisarjassa näimme mm. useita tulivuorenpurkausten aiheuttamia paksuja tuhkakerroksia. Vertaamalla tuhkakerroksia Välimeren pohjasedimenteistä löytyneisiin, kronologisesti tunnettuihin kerroksiin, pystytään nyt ajoittamaan myös Philippi-suon vanhoja turvekerroksia. Tutkijoilla oli tarkoitus mikroskopoida näytteet 100 vuoden resoluutiolla, mutta tarkoittiko tämä vain holoseenia vai koko 1,35 miljoonaa vuotta, jäi vielä epäselväksi. Ilmeisesti työ ei kuitenkaan pääse ihan heti loppumaan.

Rauniokaupunkeja ja -busseja

Perjantaiaamun sumussa suunnistimme kohti muinaisen Philippi-kaupungin raunioita, jotka sijaitsevat aivan Philippi-suon lähistöllä. Philipin kaupunki on saanut nimensä Makedonian kuningas Philip II:n (359–336 eKr) (suom. “Filippos”) mukaan hänen valloitettuaan kaupungin traakialaisilta vuonna 356 eKr. Philip II oli taitava sotapäällikkö, joka onnistui yhdistämään Kreikan riitaiset kaupunkivaltiot Makedonian vallan alle. Valloitussotaa persialaisia vastaan jatkoi hänen poikansa Aleksanteri Suuri luoden kaikkien aikojen suurimman, vaikkakin lyhytaikaisen, valtakunnan aina Kreikasta Intiaan saakka, ja onnistuen täten levittämään kreikkalaisen kulttuurin lähes kaikkialle tunnettuun maailmaan. Vuonna 146 eKr Philippin kaupunki joutui roomalaisten hallintaan, ja vuonna 42 eKr juuri täällä kaupungin rajojen ulkopuolella (kenties osin Philippi-suollakin?) käytiin taistelu, jossa Julius Caesarin murhanneet, Rooman demokratiaa puolustaneet Cassius ja Brutus hävisivät Oktaviukselle ja Markus Antoniukselle, ja Roomassa alkoi pitkään kestänyt keisaridiktatuurin aika. Philippissä toimi myös ensimmäinen kristillinen seurakunta, perustajanaan itse apostoli Paavali. Legendan mukaan hänet vangittiin ja heitettiin tyrmään, josta hän kuitenkin - kuin ihmeen kaupalla - pian vapautui vankilan tuhouduttua maanjäristyksessä. Sittemmin 700-luvulla kaupunkia kohtasi niin voimakas maanjäristys, että suuri osa kaupungista tuhoutui. Kaupunki toimi kuitenkin Bysantin valtakunnan linnoituksena aina osmaanien valtakauteen (1453–1922) asti. Tänä aikana kaupunki tuhoutui lopullisesti, peittyi maakerroksiin ja hävisi lähes kokonaan näkyvistä. Kun kaupunki jälleen aluevaihdosten jälkeen (1922) löydettiin, näkyvissä oli vain pari pylvästä - nykyisissä arkeologisissa kaivauksissa maata on poistettu kaupungin päältä keskimäärin kolmen metrin kerros.

Raunioihin tutustumisen jälkeen pysähdyimme vielä ikivanhassa mutakylpylässä, jossa jo Aleksanteri Suuren sanotaan kylpeneen. Vaikka kylpylä sijaitsee Philippissä, aivan suon laidalla, ei kylpyjä oteta kuitenkaan turpeessa vaan eräänlaisessa saviliejussa. Ilmeisesti paikka on ollut aikanaan varsin suosittu, mutta totta puhuen, nyt savikuoppa näytti varsin luotaantyöntävältä, eikä ainakaan miesten puolella näyttänyt tungosta olevankaan.

Lyhyen pysähdyksen jälkeen oli taas edessä mielenkiintoista ohjelmaa. Osa ryhmäläisistämme oli toivonut vierailua tippukiviluoliin, joiden esiintymisestä täällä kalkkikivialueella olimme kuulleet jo ensimmäisenä matkapäivänä. Kimon johdattikin meidät kuuluisaan Alistratin luolaan, jonne saimme mukaamme kreikankielisen oppaan! Massiiviset tippukivimuodostelmat olivat juhlavaa katsottavaa, hieno visuaalinen kokemus. Georgen tulkkauksen ja suomenkielisen esitteen avulla saimme myös hyvän mielikuvan erilaisten tippukivimuodostelmien, stalagtiittien ja stalagmiittien erilaisista muodoista ja syntymekanismeista. Valitettavasti valokuvaaminen luolissa oli kielletty, joten kuvat oli talletettava vain omaan muistiimme.

Alistratista jatkoimme kohti päivän luontokohdetta, Nissi-suota, joka sijaitsee Luoteis-Kreikassa, Edessa-kaupungin lähistöllä. Meillä oli siis edessä pitkähkö, noin 250 kilometrin ajomatka hitailla teillä, mutta maisemia katsellessa matka taittui mukavasti. Jonkin matkaa ennen Edessaa meille tuli kuitenkin pakollinen pysähdys Skidran pikkukaupungissa, kun bussin moottorista valuivat öljyt pihalle. Tässä vaiheessa suomalainen retkikuntamme osasi jo oma-aloitteisesti etsiytyä paikalliseen baariin virvokkeita nauttimaan. Hyvin alkanut nauttiminen keskeytyi kuitenkin melko pian, ja jatkoimme matkaa Edessaan hotellillemme, jossa olimme vasta iltakuuden jälkeen. Bussi jäi odottamaan korjausta ja Nissi-suon matkaa siirrettiin seuraavaan päivään. Tämä ei meitä haitannut sillä pääsimme ihailemaan vielä hetken aikaa päivänvalossa Edessan kaupunkia. Sanomattakin on selvää, että myös Edessa on historiallinen kaupunki jo antiikin ajoilta, asutusta alueella on ollut jo 3000–4000 vuotta eKr. Vuonna 814 eKr. siitä tuli Makedonian I valtakunnan pääkaupunki, ja se oli tärkeä kaupunki myös Philip II:n ja Aleksanteri Suuren valtakaudella 300-luvulla eKr. Edessa sijaitsee 300 metriä merenpinnan yläpuolella, ja sen läpi virtaa vuolas joki syöksyen 70 metriä alaspäin useasta kohtaa muodostaen upeita vesiputouksia, joista suurimman taakse muodostuneeseen luolaan pääsee kallioseinämällä kulkevaa polkua pitkin. Useita jokihaaroja kulkee myös tämän ‘vesien kaupungin’ halki muodostaen mielyttävän ympäristön vaikkapa terassilla notkumiseen illallisen jälkeen...

Nissi ja Prespa — kasvi- ja lintuparatiisit

Autonkuljettajamme tehtyä töitä koko illan ja osin yötäkin oli bussimme aamulla tuliterässä kunnossa (tai niin luulimme...), ja pääsimme jatkamaan matkaamme Nissi-suolle. Nissi on yksi suurimmista pääosin luonnontilassa säilyneistä soista Kreikassa. Se lienee syntynyt Nissi-järven umpeenkasvun seurauksena, osa järvestä oli vielä avoimena alueen etelä- ja keskiosissa. Osa suosta on myös ojitettu maatalouskäyttöön, ja ojittamattomallakin alueella karja saa laiduntaa vapaasti. Myös suoveden käyttö maatalousmaiden kasteluun on yleistä ja aiheuttaa luontaista suurempaa vaihtelua suon hydrologialle. Suurin osa alueesta näytti kasvillisuudeltaan kuitenkin melko lailla luonnontilaiselta. Suo on Kreikalle tyypillinen minerotrofinen suo (‘fen’), jonne valumavedet tuovat runsaasti ravinteita ympäröivästä kalkkiperäisestä maasta. Kasvillisuus on runsaslajinen ja lähes läpitunkemattoman tiheä: ruokoa (Phragmites australis), kaislaa (Scirpus), taarnaa (Cladium mariscus), useita saralajeja (Carex), osmankäämiä (Typha angustifolia), kurjenmiekkaa (Iris pseudacorus). Suon reunaosissa jokin poppelilaji näytti kasvavan erittäin hyvin, vaikka vesi oli aivan suon pinnassa. Suomessahan haapa ei koskaan esiinny veden vaivaamilla mailla: onko kyse tämän suvun eri lajien välisistä sopeutumaeroista vedenpintaan, vai onko happamuus sittenkin rajoittava tekijä? Suon reunalla hyppeli myös tuhatmäärin sammakoita, varsinainen herkkupöytä vaikkapa haikaroille. Korkealta mäeltä avautui komea näkymä koko suolle. Alueen eteläosassa umpeenkasvava Nissi-järvi näytti potentiaalisesti rikkaalta lintujärveltä, vaikka syysmuutto oli jo vähentänyt yksilömääriä. Jonkin verran vesilintuja, mm. nokikanoja ja pikku-uikkuja, uiskenteli avovedessä.

Nissi-suolta suuntasimme kohti Mikri Prespa -järveä, jota ainakin minä odotin innolla. Järvihän on yksi Euroopan hienoimpia lintukohteita. Alueella on tavattu yli 260 lintulajia, joista joitakin ei näe juuri missään muualla Euroopassa. Niinpä sitten noustessamme vuoristoa ylöspäin kävi taas niin kuin on Suoseuran reissuilla tapana: bussi hajosi! Tällä kertaa tuulettimen hihna oli mennyt poikki ja moottori keitti kuin viimeistä päivää. Onneksi kuljettajalla oli ylimääräinen hihna, ja kun bussin tyhjäksi kiehunut jäähdytin oli taas täytetty (mm. ohiajaneesta bussista kerätyllä pullovedellä), pääsimme taas jatkamaan matkaa.

Saavuimme Mikri Prespa -järvelle ja sen viereiseen Agios Germanos -kylään loppujen lopuksi vain pari tuntia myöhässä, klo 13. Muutenhan tällä myöhästymisellä ei olisi ollut niin väliä, mutta meille oli varattu paikallinen opas, jolle tulisi toinen ryhmä jo klo 15. Jätimme siksi väliin Prespan alueen opastuskeskuksen ja tutustuimme ensin kylän historiaan ja sen vanhaan Bysanttilaiseen kirkkoon 1000-luvulta. Sitten suunnistimme Mikri Prespa-järvelle.

Prespajärvet (Mikri - ‘pieni’ ja Megali - ‘suuri’) sijaitsevat Luoteis-Kreikassa, Albanian ja Makedonian, tai kuten kreikkalaiset itse ilmaisevat F.Y.R.O.M. in (Former Yugoslav Republic of Macedonia) rajalla. Kreikkalaiset eivät hyväksy pelkkää Makedonia nimitystä, koska Makedonia mielletään kulttuurihistoriallisesti osaksi antiikin Kreikkaa. Entisen Jugoslavian eteläosia on taasen alettu nimittää Makedoniaksi vasta II maailmansodan jälkeen. Vuoriston rajaama Prespan järvialue muodostaa maisemiltaan upean ja kasvi- ja eläinlajistoltaan poikkeuksellisen rikkaan alueen. Se on ollut Kreikan kansallispuistona vuodesta 1974 lähtien, ja sitä on suojeltu lukuisin sopimuksin (mm. Ramsar 1974 sekä Natura 2000). Alueella on vanhaa asutusta ja lukuisia Bysantin aikaisia raunioita, joista ehkä näyttävin on Agios Achillios saarella oleva 900-luvulla rakennettu kappeli. Saareen on rakennettu ponttoonisilta, jota pitkin saareen pääsee jalkaisin tutustumaan - veneellä liikkuminen Mikri Prespa -järvellä on kielletty muilta kuin paikallisilta kalastajilta, ilmeisesti lähinnä linnuston suojelemiseksi. Saarella oli myös pieni kalastajakylä melko lailla rappeutuneine rakennuksineen.

Prespajärvien linnusto on poikkeuksellisen rikas. Siellä pesii säännöllisesti 161 lintulajia, ja se on yksi kolmesta paikasta maailmassa missä pesii sekä tavallinen pelikaani (Pelecanus onocrotalus) että kiharapelikaani (Pelecanus crispus). Pesiviä kiharapelikaaneja on järvellä jopa 1000 paria, tavallisia 50–200 paria. Alueella pesii myös runsaasti pikkumerimetsoja (Phalacrocorax pygmaeus), silkkiuikkuja, ja monia lajeja haikaroita, kuten jalohaikara (Egretta alba), silkkihaikara (Egretta garzetta), ruskohaikara (Ardea purpurea) sekä kapustahaikara (Platalea leucorodia). 1970-luvun alussa laji- ja yksilömäärä oli huomattavasti suurempi kuin nykyään. Karjanlaidunnuksen vähentäminen 1980-luvulla aiheutti suuren mullistuksen järvellä. Ruokokasvillisuus levisi aiemmin aukeille rantaniityille hävittäen tämän linnuille hyvin merkittävän ravinnonhankkimisalueen. Muun muassa pronssi-ibis (Plegadis falcinellus) hävisi alueelta, eikä ole vielä palannut, vaikka nykyisin rantaniittyjä pyritään aktiivisesti kunnostamaan EU:n LIFE-rahoituksella.

Järvillä on tapahtunut muitakin mullistuksia. Mikri ja Megali Prespa -järvet ovat toisiinsa yhteydessä kapean kanaalin välityksellä Mikrin ollessa joitakin metrejä ylempänä. Järvien vedenpinnan taso on kuitenkin vaihdellut hyvin runsaasti viimeisen 50 vuoden aikana. Vuoden 1963 huippukorkeudesta Megali-järven vedenpinta on pudonnut noin 10 metriä, ja Mikri-järvessä pudotus on ollut pari metriä. Syyksi on ehdotettu maanjäristyksien aiheuttamia muutoksia maaperässä. Megali-järvestä ei ole maan pinnalla virtaavaa laskujokea, joten sen uskotaan olevan yhteydessä Makedonianpuoleiseen Ohrid-järveen maanalaisten, karstikalliossa (kalkkikivikallio) kulkevien uomien kautta. Maanjäristysten arvellaan suurentaneen näitä kanavia, mikä voisi selittää voimakkaan vedenpinnan laskun. Lasku ei ole suinkaan pysähtynyt, vaan on jatkunut aivan viime aikoihin asti lähes metrin vuosivauhdilla!

Pysähdyimme tarkkailemaan pelikaaneja, ja näimmekin muutamia kiharapelikaaneja niiden pesäpaikoilla. Lintujen määrä oli kuitenkin vähäinen, suurin osa oli jo muuttanut talveksi etelään. Jatkoimme matkaa Psarades-nimiseen kylään, jossa meille oli järjestetty upeaa ohjelmaa: pääsimme moottoriveneretkelle Megali Prespa -järvelle. Neljä kappaletta tehokkailla perämoottoreilla varustettua venettä kiidätti meitä pitkin järveä ihmettelemässä rantakalliojyrkänteisiin maalattuja bysantin aikaisia ikoneja ja kallioluoliin pystytettyjä erakkomunkkien temppeleitä, jotka olivat säilyneet melko vahingoittumattomina läpi turkkilaisvallan ajan.

Kreikan, Albanian ja FYROMin välinen rajapyykki sijaitsee keskellä Megali Prespa -järveä, ja sitä selvästi valvotaan: rajavyöhykkeellä partioi kreikkalainen rajavartiovene, ja tahattomistakin rajanylityksistä saa oppaan mukaan roimat sakot. Ei siis ihme ettei oppaamme suostunut käyttämään meitä naapurivaltioiden puolella, pyynnöistämme huolimatta!

Näimme myös runsaasti vesilintuja, valtavia silkkiuikkuparvia, pikkumerimetsoja ja joitakin kalastelevia pelikaaneja. Paikallinen kalastaja selitti meille järvien suuren lintupopulaation johtuvan kalojen runsaudesta ja vuodenaikaiskäyttäytymisestä. Kesällä järvivesi lämpenee voimakkaasti, jolloin pohjasedimenttien hajoaminen kiihtyy ja synnyttää runsaasti hiilidioksidia pohjan tuntumaan. Kaasujen vapautuminen nostaa myös suuret kalapopulaatiot ylös pintaan elättäen runsasta linnustoa. Ehkäpä näin, mutta ehkä myös kesäaikainen planktontuotanto, joka on suurinta valoisassa pintavedessä, saa kala- ja lintuparvet liikkeelle.

Osa meistä kruunasi järviristeilyn käymällä uimassa. Vesi oli kirkasta ja vielä kohtalaisen lämmintä, vaikka olikin jo syyskuun viimeinen päivä. Uinnin jälkeen kävelimme rantaa pitkin takaisin Psarades-kylään, jossa nautimme rantaravintolassa järven antimista - itse taisin syödä karppia, tuota kultakalan villiä muotoa, ensimmäistä kertaa.

Syötyämme poikkeuksellisesti illallista jo seitsemältä illalla, oli meillä illalla aikaa keskittyä juomiseen ja tanssimiseen. Agios Germanos -kylässä sijaitsevan hotellimme ravintolasali täyttyi kreikkalaismusiikin tahtiin tanssivista iloisista ihmisistä. Isäntämme näyttivät mallia, ja suomalaiset seurasivat perässä. Mieleen jäi erityisesti Stavrosin loistelias lasitanssiesitys sekä Suomen neitojen ja paikallisen maajussin saumaton yhteistyö tanssilattialla...

Ligniittikaivoksia, kuninkaallisia hautoja ja kreikkalaista viiniä

Pääsimme taas matkaan ajoissa (tasan klo 8), mikä oli pienoinen ihme ottaen huomioon edellisillan juhlimisen. Päivän suokohde oli Chimatidis-järvi ja samanniminen suo Mikri Prespasta noin 50 km kaakkoon. Bussikuskimme eksyi kuitenkin matkalla, ja kiertelimme noin tunnin verran lähialueilla ennenkuin löysimme perille. Suo on alunperin 2800 hehtaaria laaja allas, josta jo 1930-luvulla kuivattiin suurin osa maatalouskäyttöön. Jäljelle jäänyt luonnontilainen suo ja järvi ovat hyvin ravinteikkaita ja saastuneita voimakkaan maatalouskäytön vuoksi. Myös kuivan turvekerroksen itsesyttyminen kesäaikaan on ollut varsin yleinen ongelma, vaikka aiemmin näistä suopaloista syytettiinkin sopivasti kommunisteja! Myös lähistöllä toimiva ruskohiili- eli ligniittikaivos on laskenut järvenpintaa ja kuivattanut aluetta entisestään. Järvi sijaitseekin laaksossa, jossa löytyvät Kreikan suurimmat ruskohiiliesiintymät, 64 % koko Kreikan ruskohiilivaroista. Ajelimme myös paikallisen kaivoksen ohi, ja yritimme saada valokuvia auton ikkunoista, sillä pysähtyminen kaivosalueelle oli kielletty.

Sitten oli taas vuorossa kulttuuriohjelmaa. Vierailimme Verginassa kuninkaallisella haudalla, jonka uskotaan kuuluneen Makedonian kuningas Philip II:lle sekä hänen lähisuvulleen. Hauta löydettiin vuonna 1977, ja se oli säilynyt erittäin hyvässä kunnossa toisin kuin useimmat haudat tuolta ajalta, jotka on ryöstetty ja tuhottu useita kertoja. Hautakammiot sijaitsevat maan alla. Ulospäin haudasta näkyi vain suuri 13 metriä korkea ja 110 metriä leveä kumpu. Maan sisällä oli useita hautakammioita, joihin vainajien lisäksi oli jätetty monenlaista tavaraa, jota hallitsija saattaisi tarvita tuonpuoleisessa, kuten vaatteita, aseita, koriste-esineitä, kultaa ym. välttämättömyysesineitä. Viime aikoina on esitetty, luurankotutkimuksiin perustuen, että hauta ei kuulukaan Philip II:lle vaan todennäköisesti Philip III Arrhidaeukselle, joka taas oli Aleksanteri Suuren velipuoli eikä kovinkaan merkittävä hallitsija Kreikan historiassa. Tämä ei onneksi himmentänyt kokemusta, koska satuin lukemaan aiheesta vasta matkan jälkeen.

Haudoilla vieraillessa tulee aina nälkä ja jano, ja siksi suuntasimmekin Kreikan suurimman viinintuottajan, Boutarin viinivalmistamoon Naoussaan tutustumaan viinintekoon ja nauttimaan myöhäistä lounasta. Boutarin viiniyritys on perustettu vuonna 1879 ja se on yhä saman suvun omistuksessa. Yhtiöllä on useita viinitiloja ja neljä viininvalmistamoa eri puolilla Kreikkaa. Viinit maistuivat ja monet ostivat myös tuliaisia mukaansa.

Koska oli viimeinen varsinainen retkipäivä, oli aika kiittää isäntäväkeä onnistuneesta matkasta. Riitta Korhonen luovutti Kimonille Suoseuran paidan ja “turvekravatin”, joka on tehty turpeen seasta kaivetuista, jopa tuhansia vuosia vanhoista liekopuista. Jostain syystä tämä tuhatvuotinen ikä ei enää vaikuttanut niin ikuiselta kuin ennen matkaa ja käyntiä Philippi-suolla...Kimon oli kuitenkin erittäin vaikuttunut. Myös nuoremmat oppaamme saivat osansa lahjuksista, rintamerkkejä, koruja ja erään pohjoisen turvetuottajayrityksen komeita T-paitoja...

Saavuimme Thessalonikiin illalla, ja majoituttuamme hotelliin kävimme vielä kerran yhteisellä illallisella. Tällä kertaa päätimme syödä hiukan vähemmän ja tilasimme pelkkiä alkupaloja, joita kukaan ei jaksanut kuitenkaan syödä loppuun asti. Matkan loppumisen haikeus alkoi olla aistittavissa eikä kukaan olisi halunnut palata suoraan hotellille. Allekirjoittanut meni jo kiltisti nukkumaan, mutta moni ilmeisesti kippasi vielä yömyssyjä paikallisessa baarissa.

Lähtöpäivänä oli vielä runsaasti aikaa käydä ostoksilla ja tutustua Thessalonikiin. Tämä vanha yliopistokaupunki oli hyvin eläväinen, ihmiset kauniita, torit ja merenranta täynnä elämää. Kaipuu jäi, ehkä tulen vielä takaisin.

Monta matkan varrella koettua asiaa jäi varmaan vielä sanomatta, mutta mielestäni matka oli todella onnistunut, yhtäaikaa hauska ja sivistävä, ja minussa se ainakin herätti palavan kiinnostuksen Kreikan kulttuuriin ja luontoon. Kiitos kaikille mukana olleille loistavasta matkaseurasta ja toivottavasti näemme seuraavalla Suoseuran retkellä - Etelä-Kreikan soille!

Lisätietoa ja kirjallisuutta:

Catsadorakis, G. 1997. The importance of Prespa National Park for breeding and wintering birds. Hydrobiologia 351: 157–174.

Christanis, K. 1987. Philippi: a peat deposit awaiting development. International Peat Journal 2: 45–54.

Hollis, G.E. & Stevenson, A.C. 1997. The physical basis of the Lake Mikri Prespa systems: geology, climate, hydrology and water quality. Hydrobiologia 351: 1–19.

Kalaitzidis, S. & Christanis, K. 2002. Mineral Matter in the Philippi Peat in Relation to Peat/Lignite-Forming Conditions in Greece. Energy Sources 24: 69–81.

Papazisimou, S., Bouzinos, A., Christanis, K., Tzedakis, P.C. & Kalaitzidis, S. 2002. The upland holocene transitional mires of Elatia forest, northern Greece. Wetlands 22: 355–365.

Tzedakis, P.C., Hooghiemstra, H. 2006. The last 1.35 million years at Tenaghi Philippon: revised chronostratigraphy and long-term vegetation trends (käsikirjoitus).

Virtanen K., Hänninen, P., Kallinen, R-L., Vartiainen, S., Herranen, T. & Jokisaari, R. 2003. Suomen turvevarat 2000. Geologian tutkimuskeskus, tutkimusraportti 156.

Prespan alueen internet-sivut: http://www.spp.gr/