Soiden kasvillisuus

Jarmo Laitinen1, Paavo Ojanen2, Kaisu Aapala3, Juha-Pekka Hotanen4, Aira Kokko3, Pekka Punttila3, Sakari Rehell5, Juha Tiainen2,4 ja Harri Vasander2

1Oulun yliopisto, 2Helsingin yliopisto, 3Suomen ympäristökeskus, 4Luonnonvarakeskus, 5Metsähallitus Luontopalvelut

Julkaistu 24.11.2020

Johdanto

Suoluonto on hyvin vaihtelevaa, koska suolla vaihtelevat märkyys ja ravinteisuus ja niiden seurauksena myös puustoisuus. Suoluonnon tärkein säätelijä on märkyys – lähellä maanpintaa oleva vedenpinta. Vaikka kaikki suot ovat märkiä, suon märkyys myös vaihtelee paljon. Kuivimmillaan suo muistuttaa kivennäismaan metsää, ja usein suo vaihettuukin saumattomasti ympäröiväksi metsäksi. Märimmillään suo muistuttaa jo matalaa vesistöä ja vaihettuu rantakosteikoihin ja vesistöihin.

Suo voi olla ravinteisuudeltaan rehevä tai karu. Rehevässä ääripäässä suolle valuu ravinteikasta vettä ympäristöstä tai kasvillisuus saa ohuen turvekerroksen läpi ravinteita ravinteikkaasta kivennäismaasta. Karussa ääripäässä turvetta on kertynyt niin paksu kerros, että kasvien juuret eivät yllä ottamaan ravinteita alla olevasta kivennäismaasta. Myöskään ympäristöstä ei valu ravinteikasta vettä suon reunaa korkeammaksi kohonneelle suon keskiosalle, ja kasvillisuus on sadeveden mukana tulevien ravinteiden varassa. Lisäksi turpeen kertyminen ja suon läpi virtaavan veden väheneminen happamoittavat turvetta, mikä vaikeuttaa kasvien ravinteiden ottoa.

Ravinteisuuden ja märkyyden lisäksi aluskasvillisuuden kasvuoloihin vaikuttaa valon määrä, jota säätelee puuston varjostus. Runsaspuustoisimmat suot ovat varjoisia ja reheviä kuusi- ja lehtipuuvaltaisia korpia tai karumpia mäntyvaltaisia rämeitä. Mitä märempi ja karumpi suo on, sitä vähäisempää puusto on. Märimmät suot ovat ravinteisuudesta riippumatta puuttomia lettoja ja nevoja. Karuimmilla puustoisilla soilla kasvaa niin kitukasvuinen ja harva männikkö, ettei se käytännössä varjosta aluskasvillisuutta.

Ojitus vähentää suoluonnon vaihtelua. Kun suo ojitetaan metsätaloutta varten, märkyyden vaihtelu vähenee ja jäljelle jää ravinteisuuden vaihtelu. Tällöin suo alkaa kehittyä aluskasvillisuudeltaan kivennäismaan metsää muistuttavaksi turvekankaaksi. Myös metsänhoito ja hakkuut muuttavat kasvillisuutta. Jos suo raivataan maataloutta varten, kuivatuksen lisäksi suo muokataan viljelyyn sopivaksi kalkituksin ja lannoituksin ja suokasvillisuus raivataan viljelykasvien tieltä. Turpeennostoa varten suo raivataan kasvittomaksi turvekentäksi.

Märkyys

Soita luonnehtii yleisesti vakaavetisyys eli vedenpinnan pysyminen ympäri vuoden suunnilleen samalla tasolla. Muita kosteikkoja luonnehtii soita suurempi vedenpinnan tason vaihtelu. Vähäinen vaihtelu mahdollistaa yhtenäisen sammalkerroksen syntymisen soilla, samalla kun märkyys rajoittaa kuivempiin oloihin sopeutuneen kasvillisuuden kasvua. Korkean vedenpinnan tason aiheuttama maaperän hapettomuus hidastaa hajotustoimintaa, mikä mahdollistaa turpeen kertymisen.

Soilla vedenpinnan ajallisen vaihtelun suuruuteen liittyy kolme toisikseen vaihettuvaa luontotyyppiryhmää: vakaavetiset ja kausivetiset suoluontotyypit sekä kausikosteikkoihin luettavat suoarot (taulukko 1; Laitinen 2008). Nämä tyyppiryhmät ja niiden toisikseen vaihettuminen sitovat yhteen soiden vesitalouden, kasvillisuuden ja turpeen kertymisen. Valtaosa soiden luontotyypeistä on vakaavetisiä (taulukko 1). Samoin Suomen suopinta-alasta ylivoimaisesti suurin osa on vakaavetisiä soita, mutta vakaa- ja kausivetisten soiden tarkkoja pinta-alaosuuksia ei tunneta.

Taulukko 1. Vesitilanteen ajallisen vaihtelun mukaiset vakaavetiset ja kausivetiset suoluontotyypit ja niiden vaihettuminen äärimmäisen kausivetisiksi suoaroiksi (Laitinen 2008). Taulukossa on esitetty luontotyyppien esiintymisympäristöt (I), maaperän ominaisuudet veden liikkumisen kannalta (II), keskeiset hydrogeologiset toiminnot (III), vesitilanteeseen liittyvät kasvillisuuden vaihtelusuunnat (IVa), niitä vastaavat mitattavat ympäristötekijät (IVb) ja vesitilanteeseen liittyvien luontaisten häiriöiden voimakkuus (V). Lihavointi korostaa keskeisiä asioita. Esitetyt luontotyypit ja lajit havainnollistavat eri luokkien tavanomaisia tapauksia, mutta eivät ole kaiken kattava luettelo.

 

Vakaavetiset

Kausivetiset

Suoarot

 

suoluontotyypit

suoluontotyypit

 

 

 

 

 

I Esiintyminen

Valtaosa suoluontotyypeistä

Monet rinnesuot

Rantavallien väliset painanteet

 

 

Hiekkapohjaiset ohutturpeiset

soiden yhteydessä

 

 

suonosat mm. tasaisilla

Harjualueiden painanteet

 

Pienmuodoista

aapasuoreunustoilla

Piensuot: kallio-

 

merkittävimpiä karujen

Pienmuodoista

painanteet,

 

keidassoiden kermit

merkittävimpiä keidassoiden

lohkarepainanteiden kivien välit

 

 

kuljut

 

II Maaperä

Turvetta – pinnassa heikosti

Pitkälle maatunut turve

Kivennäismaapohja, joka hyvin

 

maatunutta (vesi liikkuu helposti)

alkaa heti mahdollisen sammal-

vettä läpäisevää – päällä voi olla

 

syvemmällä voi olla

kerroksen alapuolelta, turve-

hyvin ohut kerros (alle 10 cm)

 

pidemmälle maatunutta

kerros tyypillisesti 10–30 cm

pitkälle maatunutta turvetta

III Vesivarasto ja

Pysyviä vesivarastoja

Vain vähäisiä ja ajoittaisia

Kausivesilammikoita – alla

yhteys ympäristöön

suon reunat, aapasoilla

vesivarastoja – vesi poistuu

oleva hyvin maatunut turve

 

joskus suon keskustatkin,

rinnesoilla valumalla rinnettä

on heikosti vettä läpäisevää

 

voivat olla kivennäismaan

alas, hiekkapohjaisilla

Pohjaveden muodostumis

 

pohjaveden

tasamaan soilla painumalla

alueita tulvaveden painuessa

 

purkautumisalueita

hiekkaan

lopulta hiekan läpi

 

 

 

 

IVa Vesitekijään liittyvät

1 Vakaavetisyys – suo-

1 Kausivetisyys – suokasvien kannalta etupäässä

kasvillisuuden vaihtelusuunnat

kasvien kasvupaikkavaatimus

sietämiskysymys, ei kasvupaikkavaatimus

 

 

tupasluikka, villapääluikka,

jouhisara, jouhivihvilä,

 

ruskorahkasammal hyvin

siniheinä, luhtavilla,

jokapaikansara,

 

vettä johtavana ylläpitää itse

paakkurahkasammal,

nevasirppisammal,

 

vakaavetisyyttä mätäspinnalla

hentorahkasammal,

korpikarhunsammal

 

raate rimpipinnalla hyvä

isokorallisammal,

(sietämiskysymys rajoittaa

 

vakaavetisyyden ilmentäjä

nevaruoppasammal,

lajimäärän hyvin pieneksi)

 

tyypilliset lähteisyyden ja

lettoväkäsammal

 

 

luhtaisuuden ilmentäjät

 

 

 

 

 

 

 

2 Suonpinnan tason vaihtelu

2 Väli- ja ruoppapinta

2 Päävaihtelusuunta

 

kokonaisuudessaan

Puhdas sammalrimpipinta

suon reunan kangasarot

 

tasaisesti edustettuna:

on harvinainen, koska hyvin

eli tulvanummet

 

mätäspinta

maatunut pintaturve

suon keskiosien neva-arot

 

välipinta

on vesitaloudellisesti liian äärevä

märimpien kohtien mutakentät

 

sammalrimpipinta

rimpirahkasammalille

Rimpirahkasammalia

 

ruopparimpipinta

 

joskus huonokuntoisina

 

Sammalrimpipinta erityisesti

 

etenkin neva-aroilla

 

luonnehtii vakaavetisiä suo-

 

 

 

tyyppejä

 

 

 

 

 

 

IVb Vesitekijään liittyvät

1 Pintaturpeen melko

1 Pintaturpeen / maaperän pintaosan kausikuivuus

ympäristötekijät

tasaisena säilyvä kosteus

 

 

2 Keskimääräinen

2 Vedenpinnalla kausikuivuus-

2 Tulvatekijä ennen muuta

 

vedenpinta

jaksojen ulkopuolella lienee

tulvan korkeus; osin kesto

 

suonpinnan tasojen taustalla

merkitystä suonpinnan tasojen

ja pitempiaikainen ajoituskin,

 

oleva mitattava tekijä

olemassaololle kausivetisillä

on arokasvillisuuden

 

vakaavetisillä soilla

soilla

päävaihtelusuunnan taustalla

V Luontaisten häiriöiden

Hyvin vähäisten häiriöiden

Kohtalaisten häiriöiden

Voimakkaiden häiriöiden

voimakkuus ja esiintyminen

leimaamia, siinä mielessä

leimaamia luonnonympäristöjä

leimaamia luonnonympäristöjä

 

(häiriö merkityksessä

stabiileja luonnonympäristöjä

Ruopan synnyssä merkitys suuri

Liian korkea ja pitkäaikainen

 

biomassan menetys)

 

 

tulva ja kausikuivuus =>

 

 

 

voimistuva versojen ajoittainen

 

 

 

kuolema

 

Vakaavetiset suot voivat olla akrotelmasoita tai läpivirtaussoita (Joosten ym. 2017). Akrotelmasoilla veden virtaus suon hyvin vettä johtavassa pintakerroksessa eli akrotelmassa tasaa sateiden aiheuttamia muutoksia vedenpinnan tasossa (Ingram 1978, Ivanov 1981). Huonommin vettä johtavat syvemmät kerrokset taas pysyvät aina veden kyllästäminä. Siten akrotelmasuo säätelee omaa vedenpinnan tasoaan (Laitinen 2008). Läpivirtaussoilla vakaavetisyys johtuu siitä, että suolle ympäristöstä jatkuvasti valuva vesi pitää suon vedenpinnan tason vakaana. Tällaisia ovat esimerkiksi suot, joille purkautuu voimakkaasti pohjavettä (Joosten ym. 2017). Vakaavetisyys on monille suokasveille kasvupaikkavaatimus (Taulukko 1: IVa) (Laitinen 2008). Vakaavetisillä soilla voi esiintyä kaikkia suonpinnan tasoja, joita ovat kuivimmasta märimpään mätäspinta, välipinta, sammalrimpipinta ja ruopparimpipinta. Eri suonpinnan tasoilla on erilainen, pääasiassa keskimääräisen vedenpinnan tason määräämä kasvillisuus (Laitinen 2008).

Kausivetisiä suotyyppejä esiintyy ympäristöissä, joihin kertyy vettä sateisina kausina tai lumien sulaessa, mutta joista vesi pääsee valumaan pois kuivina kausina (taulukko 1; Havas 1961, Rydin 1985, Laitinen ym. 2008a, b). Vedenpinnan tason toistuva lasku syvälle turpeeseen – ohutturpeisilla soilla jopa kivennäismaakerrokseen – johtaa pintaturpeen toistuvaan kuivumiseen (Havas 1961, Laitinen ym. 2008a). Kuivumisen aiheuttaman maaperän hapellisuuden ja siitä johtuvan voimakkaan hajoamisen seurauksena pintaturpeesta tulee tiivistä ja pitkälle maatunutta (Auer 1922, Sjörs 1946, Havas 1961, Laitinen 2008). Suokasvien esiintymistä kausivetisillä paikoilla rajoittaa se, että melko harvat lajit sietävät kausikuivuutta (taulukko 1: IVa). Tavanomaisimmat suonpinnan tasot kausivetisillä suotyypeillä ovat paakkurahkasammalen vallitsema välipinta ja kukkimattoman luhtavillan vallitsema ruopparimpipinta (Ruuhijärvi 1960, Havas 1961, Fransson 1972, Laitinen ym. 2008b).

Kausivetiset suotyypit vaihettuvat kausikosteikkoihin kuuluviin suoaroihin (taulukko 1), joilla märkyyden ja kuivuuden vaihtelu on vielä voimakkaampaa kuin kausivetisillä soilla (Laitinen ym. 2005). Suoaroilla maaperä on tavanomaisimmin vettä hyvin läpäisevää hiekkaa. Hiekan päällä on usein vain ohut kuolleen kasvillisuuden muodostama kerros, joka on kausikuivuudesta johtuen pitkälle maatunutta ja hyvin tiivistä. Tiivis kerros pidättää lumensulamis- ja sadevettä maanpinnalle tulvaksi asti, mutta päästää kuivana kautena veden painumaan syvälle hiekkaan (Laitinen ym. 2005). Keskimääräisellä vedenpinnan tasolla ei ole näissä äärimmäisissä ympäristöissä merkitystä, vaan kasvillisuuden koostumuksen määräävät etupäässä tulvan korkeus ja kesto (Laitinen ym. 2007). Suoarot, toisin kuin varsinaiset suot, ovat voimakkaasti vedenpinnan tason vaihtelun leimaamia (Grime 1977, 1979). Niillä märkyyden ja kuivuuden vuorottelu tuhoaa kasvillisuutta, ja tuhon voimakkuus kasvaa kangasaroilta neva-aroille ja mutakentille (Laitinen ym. 2007).

Soiden keskeisten kasviryhmien rahkasammalten, muiden lehtisammalten, putkilokasvien ja maksasammalten esiintyminen vaihtelee vakaavetisten ja kausivetisten soiden ja suoarojen välillä. Hyvinvoivat rahkasammalpinnat ovat tyypillisiä ja rajoittuvat vakaavetisille soille ja kausivetisten soiden välipinnoille (Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962). Myös suoarojen keskiosissa esiintyy joskus rimpirahkasammalkasvustoja, mutta ne ovat huonokuntoisia ja voivat ajoittain hävitä (taulukko 1: V; Grime 1977, 1979, Laitinen ym. 2007). Muita lehtisammalia esiintyy runsaasti niin vakaavetisillä ja kausivetisillä soilla kuin suoaroilla (Ruuhijärvi 1960, Havas 1961, Laitinen 1990). Putkilokasveja tavataan vallitsevina kaikissa kolmessa ympäristössä. Maksasammalten ekologinen merkitys soilla tunnetaan huonosti. Suoaroilla valta-asema on muutamalla putkilokasvilla ja rakenteellisesti pitkälle kehittyneellä sammalsuvulla (taulukko 1: IVa).

Puustoisuus ja ravinteisuus

Suot luokitellaan puustoisiin korpiin ja rämeisiin ja puuttomiin lettoihin ja nevoihin (Laine ym. 2018). Kun otetaan lisäksi luhdat ja lähdekasvillisuus huomioon, päädytään kuuteen soiden päätyyppiin (taulukko 2; Eurola & Kaakinen 1978, Eurola ym. 1984, 1995, 2015). Puustoisten ja puuttomien soiden välimuotoja kutsutaan sekatyypin soiksi (Laine ym. 2018).

Taulukko 2. Puustoisuuden ja ravinteisuuden mukaiset soiden päätyypit ja niiden vaihettuminen muihin luontotyyppeihin (Havas 1961, Eurola & Kaakinen 1978, Laitinen 2008).

Päätyyppiryhmä

Letot

Nevat

Rämeet

Korvet

Luhdat

Lähdekasvillisuus

I Esiintyminen

Aapasoilla ja pien-

Keidassoilla,

Keidassoiden

Etupäässä

Vesistöjen

Suon reunan

(tyypillisiä/

soilla etupäässä

aapasoilla ja

reunaluisuilla,

piensoilla,

äärellä,

kovapohjaisina

keskeisiä

emäksisellä

piensoilla

aapasoiden

keidas- ja aapa-

soiden reunoilla,

tihkupintoina,

esimerkkejä)

kalkkikalliomaa-

 

reunaosissa,

soiden reunoilla

vesijuottien

lähteikköinä

 

perällä

 

piensoilla

 

kohdalla,

 

 

 

 

 

 

maankohoamis-

 

 

 

 

 

 

rannikon

 

 

 

 

 

 

nuorimmilla

 

 

 

 

 

 

soilla

 

II Puustoisuus

Puuttomia

Mänty

Kuusi ja lehtipuut

Puuttomia–

Puuttomia–

 

 

 

 

 

pensaikkoisia–

pensaikkoisia–

 

 

 

 

 

leppä–hieskoivu-

puustoisia

 

 

 

 

 

puustoisia

mosaiikkimaisia

III Kasvillisuus-

1 Reunavaikutus–keskustavaikutus

vaihtelu, joka

Keskustavaikutteinen suokasvillisuus

Reunavaikutteinen suokasvillisuus

liittyy

tulkinta: omavaraisravinteisuus, suokasvit elävät

tulkinta: lisäravinnevaikutus, suokasvit saavat

ravinteisuuteen

turpeessa itsessään jo olevien ravinteiden ja

lisäravinteita ympäristöstään; ravinteisuuden ajatellaan

 

sadeveden ravinteiden varassa.

tässä liittyvän lähinnä pääravinteisiin

 

 

reunavaikutteisen suokasvillisuuden alatyyppijako:

 

 

alatyypit edustavat eri lisäravinnelähteitä:

 

lettoisuus

nevaisuus

rämeisyys

korpisuus:

luhtaisuus eli

lähteisyys eli

 

 

 

 

lisäravinteita

pintavesivaikutus:

pohjavesivaikutus:

 

 

 

 

ohuen turve-

lisäravinteita

lisäravinteita

 

 

 

 

kerroksen läpi

liikkuvista

kivennäismaan

 

 

 

 

 

pintavesistä tai

läpi suotautuvasta

 

 

 

 

 

maankohoamis-

pohjavedestä

 

 

 

 

 

rannikolla

 

 

 

 

 

 

jäänteenä

 

 

 

 

 

 

merenranta-

 

 

 

 

 

 

vaiheesta

 

 

2 Ravinteisuus: tulkinta: pH ja ravinteet määrittävät ravinteisuuden (eutrofia [runsas] – mesotrofia [keski] – oligotrofia [niukka])

 

ja ravinteiden lähde: vain sade (ombrotrofia = omavaraisravinteisuus) / myös kivennäismaasta [minerotrofia = lisäravinnevaikutus]

 

eutrofia

oligotrofia–

oligotrofia

mesotrofia–

mesotrofia–

mesotrofia–

 

 

mesotrofia

 

eutrofia

eutrofia

eutrofia

 

minerotrofia

ombrotrofia–

ombrotrofia–

minerotrofia

minerotrofia

minerotrofia

 

 

minerotorfia

minerotrofia

 

 

 

IV Vaihettuminen

Niityt

Neva-arot

Karut

Tuoreet

Järvien, jokien

Avolähteet

muihin

Ahvenanmaan

Vain erityisissä

kangasmetsät

kangasmetsät

ja purojen

 

luontotyyppeihin

letoilla ja

olosuhteissa

 

Lehtomaiset

vesialueet

 

 

Itä-Suomen

 

 

kangasmetsät

 

 

 

rinnesoilla

 

 

Lehdot

 

 

 

Suon ravinteisuuteen sisältyy kaksi erilaista kasvillisuuden vaihtelusuuntaa: rehevä–karu ja reunavaikutus–keskustavaikutus (taulukko 2). Rehevä–karu-vaihtelu eli ravinteisuus liittyy ennen muuta suoveden happamuuden (korkea pH – alhainen pH) ja emäsravinteiden saatavuuden (runsasravinteinen–niukkaravinteinen) vaihteluun (Tahvanainen 2004). Ravinteisuus ilmenee selkeimmin keskustavaikutteisessa eli suon keskiosien kasvillisuudessa. Reunavaikutus–keskustavaikutus-vaihtelusuunnalla tarkoitetaan sitä, että suon reunaosissa kasvillisuuteen vaikuttavat suon ulkopuolelta tulevat lisäravinteet (Eurola ja Kaakinen 1978, Eurola ym. 1984, 1995, 2015). Lisäravinnevaikutus viittaa tässä lähinnä pääravinteiden runsauteen (Hotanen 2003).

Reunavaikutteinen suokasvillisuus vaihettuu suokasvillisuudesta kohti muunlaista kasvillisuutta. Korvet vaihettuvat kohti tuoreita ja lehtomaisia metsiä, luhdat kohti vesialueita ja lähdekasvillisuus kohti avolähteitä (taulukko 2; Eurola ym. 2015). Nevat ja letot kuuluvat keskustavaikutteiseen suokasvillisuuteen ja vaihettuvat enimmäkseen muuhun suokasvillisuuteen. Rämeet taas vaihettuvat kivennäismaiden laidoilla karuiksi kangasmetsiksi. Ahvenanmaan letoilla on yhteisiä piirteitä niittyjen kanssa. Itä-Suomen rinnesoiden lettojen aiemmin niitetyiltä tai laidunnetuilta perinnebiotoopeilta kuvattu niittyisyys-vaihtelusuunta kuuluu erikoistapauksena reunavaikutuksen piirin (Havas 1961).

Metsäojituksen vaikutus kasvillisuuteen

Metsäojituksen jälkeen suon kasvillisuus alkaa muuttua kohti metsäkasvillisuutta (taulukko 3; Punttila ym. 2016, Laine ym. 2018). Suonpinnan tason vaihtelusta johtuva kasvillisuuden mosaiikkimainen vaihtelu häviää, koska ojitettu suo on kauttaaltaan vähintään yhtä kuiva kuin luonnontilaisen suon mätäspinnat (Laitinen 2008, Haahti ym. 2012). Kasvillisuuden muutos on selvintä ja nopeinta ravinteikkailla paikoilla; karuilla paikoilla kasvillisuus muuttuu hitaasti ja muutos voi jäädä melko vähäiseksi (Laine & Vanha-Majamaa 1992, Hotanen ym. 1999, Kokkonen ym. 2019). Putkilokasvien lajimäärä yleensä pienenee ojituksen seurauksena varpujen ja tupasvillan vallatessa alaa muilta kasveilta (Vasander 1987). Sammalten ja jäkälien lajimäärä taas suurenee, koska pioneerilajit ja metsälajit saapuvat osan suolajeista vielä sinnitellessä paikalla (Vasander 1987). Kasvillisuuden kokonaisvaihtelu vähenee ojituksen käynnistämän kuivumis- ja metsittymiskehityksen myötä (Hotanen & Vasander 1992).

Taulukko 3. Metsäojitettujen soiden kasvillisuuden vaihtelusuunnat (Hotanen ym. 2015, 2016, Laine ym. 2018). Prosenttiluvut tarkoittavat osuuksia metsäojitetusta pinta-alasta valtakunnan metsien 12. inventoinnin mukaan (Luonnonvarakeskus /Antti Ihalainen). Nuolella merkityt suotyypit tarkoittavat suotyyppejä, joiden katsotaan kehittyvän ojituksen myötä lähinnä taulukossa mainituiksi turvekangastyypeiksi. Suluissa olevien suotyyppien kehittymistä ojituksen jälkeen kyseisiksi turvekangastyypeiksi on epävarmaa.

Vaihtelusuunnat 1–3

 

1 Turvekangas-

Ruoho-

Mustikka-

Puolukka-

Varpu-

Jäkälä-

tyyppi rehevim-

turvekangas

turvekangas

turvekangas

turvekangas

turvekangas

mästä karuimpaan

(Rhtkg, 11,0 %)

(Mtkg, 26,8 %)

(Ptkg, 36,6 % )

(Vatkg, 24,4 %)

(Jätkg, 1,2 %)

2 Alkuperäisen

Kasvillisuus ollut alun perin mätäs- tai mosaiikkipintaista puustoista korpea tai rämettä.

suokasvillisuuden

Mosaiikkipintaisessa lähteisessä ja luhtaisessa korvessa mätäs–väli–rimpipintavaihtelu on esiintynyt

laatu, vaihtelu

hyvin pienialaisena mosaiikkina (noin 1 m2:n sisällä sekaisin kaikkia). — Alkuperä: Puustoiset suotyypit

rämeisyyttä ja

Rhtkg I

Mtkg I (13,7 %)

Ptkg I (21,5 %)

Vatkg I

Jätkg I

korpisuutta, osin

>> lehtokorpi

>> mustikkakorpi

>> puolukkakorpi

>> isovarpuräme

>> rahkaräme

lähteisyyttä ja

>> ruoho- ja heinäk.

>> kangaskorpi

>> korpiräme

>> (kangasräme)

 

luhtaisuutta,

>> (ruoh. sarakorpi)

 

>> kangasräme

 

 

ilmentäneestä

 

 

>> pallosararäme

 

 

kasvillisuudesta

Rehevä ääripää:

 

>> (pallosarakorpi)

 

 

pääosin

Turvelehto

 

 

 

 

nevaisuutta,

(lehtoturvekangas)

 

 

 

 

joskus lettoisuutta,

>> lehtokorvet

 

 

 

 

ilmentäneeseen

 

 

 

 

 

kasvillisuuteen

Kasvillisuuden peruspintana ollut alun perin väli–rimpipintainen puuton neva- tai lettokasvillisuus.

 

Sekatyypeillä lisäksi puustoa ja joskus saarekkeina mätäspintaista,

 

osin rämeisyyttä tai korpisuutta ilmentävää kasvillisuutta. — Alkuperä: Avosuot ja sekatyypit

 

Rhtkg II

Mtkg II (13,1 %)

Ptkg II (15,0 %)

Vatkg II

Jätkg II

 

>> (lettokorpi)

>> ruoh. sararäme

>> vars. sararäme

>> tupasvillaräme

>> rahkaneva

 

>>(koivuletto)

>> ruoh. saraneva

>> vars, saraneva

>> lyhytkortinen

>> lyhytkorsine

 

>> (ruoh sarak)

>> vars. sarakorpi

>> tupasvillasarar.

kalvakkaräme

>> keidasräme

 

Turvelehto

>> (vars. lettoräme)

 

>> (lyhytkortinen

 

 

>> lettokorpi

>> (vars. letto)

 

kalvakkaneva, jopa

 

 

>> ravinteikkaimmat

 

 

ruoh kalvakkaneva

 

 

turvemaan metsitetyt

 

 

 

 

 

pellot

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

3 Tiivis-

 

Kataja–

Karhunsammal-

Räme-

 

turpeisuuteen

 

siniheinäturvekangas

turvekangas

karhunsammal-

 

liittyvä

 

>> (vars. lettoräme)

>> (vars. sararäme)

turvekangas

 

vesitilanteen

 

>> (vars. letto)

>> (vars. saraneva)

>> (ruoh. rimpi-

 

epävakaus

 

 

>> (kytöheitot)

neva/räme)

 

 

Ojitus korostaa metsäkasvillisuuden lisäksi kuivimpien puustoisten soiden kasvillisuuden eli korpisuuden ja rämeisyyden piirteitä, mikä näkyy puustottumisen lisäksi varpujen runsastumisena (Hotanen & Vasander 1992, Hotanen ym. 1999). Ravinteisuuden vaihtelu ilmenee turvekangastyyppeinä ja vastaa kivennäismaan kasvupaikkatyyppejä rehevimmästä karuimpaan tyyppiin (taulukko 3; Reinikainen 1988, Hotanen ym. 2018). Märkyyden vaihtelu kuvastaa sitä, kuinka pitkälle muutos suokasvillisuudesta metsäkasvillisuutta kohti on edennyt (Hotanen 2003).

Ojitetulle suolle alkuperäinen suokasvillisuus heijastuu myös lisävaihteluna ja jakona I- ja II-tyypin turvekankaisiin (taulukko 3). Vaihtelu johtuu ennen ojitusta vallinneen suonpinnan tason ja puustoisuuden vaihtelusta (Hotanen ym. 2015, Laine ym. 2018): I-tyypin turvekankaat ovat puustoisten soiden ojitusalueita, joita ovat ennen ojitusta vallinneet mätäspinnat. II-tyypin turvekankaat ovat avosoiden ja sekatyypin soiden ojitusalueita, joita ovat ennen ojitusta vallinneet väli- ja rimpipinnat tai niiden ja mätäspintojen mosaiikki. Avosoiden ja sekatyypin soiden piirteitä voi säilyä pitkään ojitetun II-tyypin turvekankaiden kasvillisuudessa (Hotanen ja Vasander 1992, Hotanen ym. 1999).

Koska II-tyypin turvekankaat ovat olleet ennen ojitusta märkiä ja vähäpuustoisia tai puuttomia, niillä puuston ja joskus aluskasvillisuudenkin kasvua voi rajoittaa kivennäisravinteiden puutos (Laiho 2008). Ääriesimerkkejä II-tyypin turvekankaista ovat hyvin märistä, usein rimpisistä soista ojituksen jälkeen kehittyneet karhunsammalturvekankaat ja kataja-siniheinäturvekankaat, joiden lajisto on niukkaa ja kasvillisuus aukkoista eikä muistuta metsäkasvillisuutta (taulukko 3; Kaunisto 1997, Hotanen ym. 2015, 2016). Näitä paikkoja luonnehtii kivennäisravinteiden puutoksen lisäksi hyvin tiivis turve, joka estää veden virtausta maaperässä ja voi jopa ajoittain kerätä vettä maanpinnan yläpuolelle (Laitinen 2008).

Kasvillisuuden vaihtelu turvekankailla on perusulottuvuuksiltaan vähäisempää kuin luonnontilaisilla soilla (Hotanen & Vasander 1992). Toisaalta vaihtelun ajallinen ulottuvuus korostuu, kun kasvillisuus muuttuu vähitellen ojituksen jälkeen ja ihminen muuttaa maaperää ja puustoa hakkuilla, maanmuokkauksilla ja lannoituksilla (Saarinen ym. 2009, Hamberg ym. 2019, Leppä ym. 2020). Erityisesti avohakkuut muuttavat aluskasvillisuutta voimakkaasti, koska yhtäkkinen voimakas valon lisääntyminen tuhoaa valtaosan puuston alla kasvaneista kasveista (Hamberg ym. 2019, Leppä ym. 2020). Avohakkuut myös nostavat pohjaveden pintaa (Leppä ym. 2020) ja muuttavat senkin takia aluskasvillisuutta. Metsän peitteiseksi jättävät hakkuut, kuten harvennushakkuut, poimintahakkuut tai ylispuuston poisto, sen sijaan säilyttävät osan varjostuksesta ja suuren osan aluskasvillisuudesta (Haapakoski ym. 2020, Leppä ym. 2020).

Kommentoineet

Sakari Sarkkola, Juhani Päivänen

Kirjallisuus

Auer, V. 1922. Suotutkimuksia Kuusamon ja Kuolajärven vaara-alueilla. Metsätieteellisen koelaitoksen julkaisuja 6: 1–368. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-metla-201207171039

Eurola, S. & Kaakinen, E. 1978. Suotyyppiopas. WSOY, Porvoo. 87 s. ISBN 951-0-08472-7

Eurola, S., Hicks, S. & Kaakinen, E. 1984. Key to Finnish mire types. Teoksessa: Moore, P.D. (toim.). European mires. Academic press, Lontoo, Englanti. s. 11–117. ISBN 978-0-12-505580-2

Eurola, S., Huttunen, A. & Kukko-oja, K. 1995. Suokasvillisuusopas. Oulanka Reports 14: 1–85.

Eurola, S., Kaakinen, E., Saari, V., Huttunen, A., Kukko-oja, K. & Salonen, V. 2015. Sata suotyyppiä. Opas Suomen suokasvillisuuden tuntemiseen. Thule Instituutti, Oulangan tutkimusasema, Oulun yliopisto. 112 s. ISBN 978-952-62-0891-6

Fransson, S. 1972. Myrvegetation i sydvästra Värmland. Acta Phytogeographica Suecica 57: 1–133. Saatavissa: http://urn.kb.se/resolve?urn=urn%3Anbn%3Ase%3Auu%3Adiva-184369

Grime, J.P. 1977. Evidence for the existence of three primary strategies in plants and its relevancy to ecological and evolutionary theory. American Naturalist 111: 1169–1194. Saatavissa: https://www.jstor.org/stable/2460262

Grime, J.P. 1979. Plant strategies and vegetation processes. John Wesley and Sons, Chincester. 222 s.

Haahti, K., Koivusalo, H., Hökkä, H., Nieminen, M. & Sarkkola, S. 2012. Vedenpinnan syvyyden spatiaaliseen vaihteluun vaikuttavat tekijät ojitetussa suometsikössä Pohjois-Suomessa. Suo 63(3–4): 107–121. Saatavissa: http://www.suo.fi/article/9883

Haapakoski, J., Hotanen, J.-P., Miina, J., Korpela, L. & Mäkipää, R. 2020. Erirakenteishakkuiden vaikutus aluskasvillisuuden rakenteeseen metsäojitetuissa korvissa. Käsikirjoitus, 33 s. Suo.

Hamberg, L., Hotanen, J.-P., Nousiainen, H., Nieminen, T. M. & Ukonmaanaho, L. 2019. Recovery of understorey vegetation after stem-only and whole-tree harvesting in drained peatland forests. Forest Ecology and Management 442: 124–134. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.foreco.2019.04.002

Havas, P. 1961. Vegetation und Ökologie der ostfinnischen Hangmoore. Annales Botanicae Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 31: 1–188.

Hotanen, J.-P. 2003. Multidimensional site description of peatlands drained for forestry. Silva Fennica 37(1): 55–93. Saatavissa: https://doi.org/10.14214/sf.512

Hotanen, J.-P. & Vasander, H. 1992. Eteläsuomalaisten metsäojitettujen turvemaiden kasvillisuuden numeerinen ryhmittely. Suo 43(1): 1–10. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9687.pdf

Hotanen, J.-P, Nousiainen, H. & Paalamo, P. 1999. Vegetation succession and diversity on Teuravuoma experimental drainage area in northern Finland. Suo 50(2): 55–82. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9783.pdf

Hotanen, J.-P., Saarinen, M. & Nousiainen, H. 2015. Avosuo- ja sekatyyppien turvekangaskehitys. Suo 66(1): 13–32. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9896.pdf

Hotanen, J.-P., Saarinen, M. & Nousiainen, H. 2016. Siniheinä (Molinia caerulea) Suomen metsäojitetuilla turvemailla. Suo 67(2): 81–90. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article10096.pdf

Hotanen, J.-P., Nousiainen, H., Mäkipää, R., Reinikainen, A. & Tonteri, T. 2018. Metsätyypit – kasvupaikkaopas. Luonnonvarakeskus (Luke), Metsäkustannus.

Ingram, H.A.P. 1978. Soil layers in mires: function and terminology. Journal of Soil Science 29: 224–227. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1365-2389.1978.tb02053.x

Ivanov, K.E. 1981. Water movement in mirelands. Academic Press, London. 276 s.

Joosten, H., Moen, A., Couwenberg, J. & Tanneberger, F. 2017. Mire diversity of Europe: Mire and peatland types. Teoksessa: Joosten, H., Tanneberger, F. & Moen, A. (toim.). Mires and Peatlands of Europe. Schweizerbart Sciences Publishers, Stuttgart. s. 5–64.

Kaunisto, S. 1997. Peatland forestry in Finland: problems and possibilities from the nutritional point of view. Teoksessa: Trettin, C.C., Jurgensen, M.F., Grigal, D.F., Gale, M.R. & Jeglum, J.K. (toim.). Northern forested Wetlands: Ecology and Management. CRC Press, Boca Raton. s. 387–401.

Kokkonen, N.A.K., Laine, A.M., Laine, J., Vasander, J., Kurki, K., Gong, J. & Tuittila, E.-S. 2019. Responses of peatland vegetation to 15-year water level drawdown as mediated by fertility level. Journal of Vegetation Science 30(6): 1206–1216. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/jvs.12794

Laiho, R. 2008. Suoekosysteemistä turvemaan metsän ekosysteemiksi. Teoksessa: Korhonen, R., Korpela, L. & Sarkkola, S. (toim.). Suomi–Suomaa: soiden ja turpeen tutkimus sekä kestävä käyttö. Suoseura ja Maahenki. s. 152–157.

Laine, J. & Vanha-Majamaa, I. 1992. Vegetation ecology along a trophic gradient on drained pine mires in southern Finland. Annales Botanici Fennici 29: 213–233. Saatavissa: https://www.jstor.org/stable/23725387

Laine, J., Vasander, H., Hotanen, J.-P., Nousiainen, H., Saarinen, M. & Penttilä, T. 2018. Suotyypit ja turvekankaat – kasvupaikkaopas. Luke, Helsingin yliopisto, Metsäkustannus. 160 s.

Laitinen, J. 1990. Periodic moisture fluctuation as a factor affecting mire vegetation. Aquilo Series Botanica 28: 45–55.

Laitinen, J. 2008. Vegetational and landscape level responses to water level fluctuations in Finnish, mid-boreal aapa mire – aro wetlands. Acta Universitatis Ouluensis A 513: 1–70. Saatavissa: http://urn.fi/urn:isbn:9789514288791

Laitinen, J., Rehell, S., Huttunen, A. & Eurola, S. 2005. Arokosteikot: ekologia, esiintyminen ja suojelutilanne Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Suo 65(1): 1–17. Saatavissa: http://suo.fi/pdf/article9836.pdf

Laitinen, J., Tahvanainen, T., Rehell, S. & Oksanen, J. 2007 Vegetation ecology and flooding dynamics of boreal aro wetlands. Annales Botanici Fennici 44: 359–375. Saatavissa: https://www.jstor.org/stable/23727656

Laitinen, J., Rehell, S. & Oksanen, J. 2008a: Community and species responses to water level fluctuations with reference to soil layers in different habitats of mid-boreal mire complexes. Plant Ecology 194: 17–36. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/s11258-007-9271-3

Laitinen J., Kukko-oja, K. & Huttunen, A. 2008b: Stability of the water regime forms a vegetation gradient in minerotrophic mire expanse vegetation of a boreal aapa mire. Annales Botanici Fennici 45(5): 342–358. Saatavissa: https://doi.org/10.5735/085.045.0502

Leppä, K., Korkiakoski, M., Nieminen, M., Laiho, R., Hotanen, J.-P., Kieloaho, A.-J., Korpela, L., Laurila, T., Lohila A., Minkkinen, K., Mäkipää, R., Ojanen, P., Pearson, M., Penttilä, T., Tuovinen, J.-P. & Lainiainen, S. 2020. Vegetation controls of water and energy balance of a drained peatland forest: Responses to alternative harvesting practices. Agricultural and Forest Meteorology 295: 108198. 17 s. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.agrformet.2020.108198

Punttila, P., Autio, O., Kotiaho, J.S., Kotze, D.J., Loukola, O., Noreika, N., Vuori, A. & Vepsäläinen, K. 2016. The effects of drainage and restoration of pine mires on habitat structure, vegetation and ants. Silva Fennica 50(2): Article 1462. Saatavissa: https://doi.org/10.14214/sf.1462

Reinikainen, A. 1988. Metsäojitettujen soiden kasvupaikkaluokituksen suunnanhakua. Suo 39(3): 61–71. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9643.pdf

Ruuhijärvi, R. 1960. Über die regionale Einteilung der nordfinnischen Moore. Annales Botanici Societatis Zoologiae-Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 3: 1–360.

Rydin, H. 1985. Effect of water level on desiccation of Sphagnum in relation to surrounding Sphagna. Oikos 45: 374–379. Saatavissa: https://doi.org/10.2307/3565573

Saarinen, M., Hotanen, J.-P. & Alenius, V. 2009. Muokkausjälkien kasvillisuuden kehittyminen ojitettujen soiden metsänuudistamisaloilla. Suo 60(4–4): 85–109. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9869.pdf

Sjörs, H. 1946. Myrvegetation i övre Långanområdet I Jämtland. Arkiv för Botanik 33 A6: 1–96.

Tahvanainen, T. 2004. Water chemistry of mires in relation to the poor-rich vegetation gradient and contrasting geochemical zones of the north-eastern Fennoscandian Shield. Folia Geobotanica 39: 353–369. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/BF02803208

Vasander, H. 1987. Diversity and understorey biomass in virgin and in drained and fertilized southern boreal mires in eastern Fennoscandia. Annales Botanici Fennici 24: 137–153. Saatavissa: https://www.jstor.org/stable/23725491