Jarmo Laitinen
Oulun yliopisto
Biologian laitos
Vuosituhannen vaihteessa britit Wheeler ja Proctor osittain rankastikin kyseenalaistivat ns. kolmen päägradientin paradigman suoekologiassa, kuten Rune Økland (nyk. Rune Halvorsen) sitä kutsuu. Vedenpintagradientin osalta Wheelerin ja Proctorin väittämä oli, että on ollut vähän yritystä luokitella suot kvantitatiivisesti eli mittamääräisin perustein märkyystyyppeihin. Minä olen Wheelerin ja Proctorin kanssa samaa mieltä siltä osin, että vesitilanteen ajallisen vaihtelun mukaan soita on yritetty luokitella varsin vähän. Olen tutkinut väitöskirjatyössäni (2008) vedenpintagradientin, erityisesti vedenpintavaihtelun ilmenemistä ja yhteyttä toisaalta (1) kasvillisuuteen ja toisaalta (2) maisematasoon eli suokomplekseihin, alueena Pohjois-Pohjanmaan rannikkoalanko. Väitöskirjan pääsisältö voidaan tiivistää kolmeen osaan: (1) arokuvaus, (2) vedenpintagradientin tarkastelu ja (3) maisematason toiminnallisen suosysteemimallin esittäminen.
Tutkimuksen keskeisinä tuloksina ja tulkintoina esittäisin seuraavat kolme asiakokonaisuutta.
Arokosteikot voi nähdä soiden ekologisena äärimuotona niiden silti osittain olematta varsinaisia soita. Arokosteikkojen ekologisena ääripäänä ovat lähes kasvittomat mutakentät.
Toiseksi gradienttikysymys. Kun puhutaan soiden kasvillisuusgradienteista, väitöskirjatutkimus toi esiin tasasoilla aiemmin vähän käsitellyn vaihtelusuunnan, vaihtuvavetisyyden, jonka Havas oli rinnesoilla osoittanut kasvillisuusluokittelun - ja myös vedenpintamittauksen - muodossa, mutta tämä väitöstutkimus lisäksi vielä laajentaa vaihtuvavetisyys-käsitettä tasaisen alustan aroisuuteen asti eli sellaiseen kasvillisuuteen ja lajistoon, joka ilmentää sekä kausikuivuutta että korkeaa – yleensä normaalia aapasuotulvaa korkeampaa – tulvaa.
Kolmantena toisin väitöskirjatutkimuksen tuloksista esiin maisematason tarkastelun pohjalta laaditun suo-arosysteemin vesitalouden pääpiirteet esiin tuovan toiminnallisen mallin. Malli olettaa eroja turpeen rakenteessa ja vedenpinnan vaihtelussa suosysteemin ns. vedenpinnan tasauskompleksin ja toisaalta vedenpinnan vaihtelukompleksin välillä. Tässä mallissa Pohjois-Pohjanmaan paikalliset, rakenteellisesti monimutkaiset aapasuosysteemit on rinnastettu erilaisiin yleismaailmailmallisesti esitettyihin suo- ja kosteikkotyyppeihin.