FT Päivi Picken
Vapo Oy
PL22
40101 Jyväskylä
gsm 040 5418141
e-mail
Suomessa turvetuotanto ulottuu varsin lähelle mineraalimaan pintaa verrattuna moniin muihin turvetuottajamaihin. Näissä olosuhteissa pohjamaan ominaisuudet vaikuttavat seuraavaan maankäyttömuotoon voimakkaasti. Tästä johtuen ulkomaiset jälkikäyttötekniikatkaan eivät ole aina sellaisenaan sovellettavissa. Tarvitaan paikallista tietoa sekä alueiden soveltuvuudesta eri maankäyttömuotoihin että paikallisia sovelluksia seuraavan maankäyttömuodon alkuun saattamisesta.
Esiteltävä tutkimus kohdistui nimenomaan suopohjien soveltuvuuteen eri maankäyttömuotoihin. Tutkimus suoritettiin vuosina 1998-1999 noin 9800 hehtaarin alueella, 54:llä eri turvetuotantoalueella.
Tutkimuksen keskeisiä tuloksia oli, että yksi uusi maankäyttömuoto sopii harvoin hyvin koko poistuvalle turvetuotantoalueelle. Suopohjissa oli vyöhykkeellisyyttä sekä pohjamaalajien että topografian suhteen. Vyöhykkeellisyydestä voitiin kuvata kolme yleistä päätyyppiä, jotka tosin eivät kata aivan kaikkia tapauksia.
Tärkeimpiä seuraavaa maankäyttömuotoa rajoittavia tekijöitä olivat sulfidirikistä johtuva happamoitumisherkkyys sekä erityisen tiiviit maalajit (erityisesti sijaitessaan suopohjien vaikeasti kuivattavissa syvänteissä). Myös paikoittainen lohkareisuus sekä maalajien äärimmäinen karkeus rajoittivat jälkikäyttövaihtoehtoja jonkin verran. Suurimmassa osassa tapauksia kuitenkin suopohja sopi useampaan eri käyttötarkoitukseen.
Suopohjien fosfori- ja typpi- konsentraatiot olivat hyvin alhaisia – jopa silloin kun mineraalimaassa oli tavallista enemmän orgaanista ainesta. Tämä liittyy orgaanisen aineksen vähäiseen hajoamiseen. Rikkipitoisuus korreloi johtokyvyn kanssa voimakkaasti ja pH:n kanssa selkeän negatiivisesti. Kalsium-, magnesium- ja kaliumpitoisuudet olivat selvästi riippuvia hienoainespitoisuudesta (<0,06 mm rakeiden osuus). Suopohjien luonnollisen ravinteidenpidätyskyvyn arviointiin sopivatkin erityisen hyvin juuri raekoko sekä kalsium-, magnesium- ja kaliumpitoisuudet.
Erilaisten geologisten alueiden erityispiirteet heijastuivat soiden pohjamaissa. Korkeat rikkikonsentraatiot olivat yleisiä rannikon Litorina- vyöhykkeellä ja Laatokan – Perämeren vyöhykkeellä. On myös syytä epäillä, että yleisemminkin sulfidimineralisaatioiden tuntumassa tai mustaliuskeiden alueella happamoitumisherkkyyteen kannattaa kiinnittää huomiota. Raekokojakauma sinänsä vaikutti sopivan melko hyvin suopohjien ravinteidenpidätyskyvyn arvioitiin, mutta periaatteessa raekootkin pitäisi tulkita eri tavoin eri geokemiallisten provinssien alueilla. Esimerkiksi Svekokarelidisten liuskeiden ja gneissien alueella ravinnepitoisuudet olivat selkeästi korkeampia kuin vastaavan raekoon sedimenteissä Arkeeisten gneissien alueella.
Seuraava maankäyttömuoto vaikuttaa periaatteessa myös turvetuotannon elinkaaren kasvihuonekaaasujen taseisiin. Kun esimerkiksi metsitys perustetaan sopivimmille alueille, todellisesti toteutuva hiilenkertymäkin on optimaalinen. Kun taas soistaminen ohjataan sopivimpiin kohtiin, on rikkaruohottuminen muilla kuin suokasveilla epätodennäköisempää ja turvepatjan uudelleenkasvu saadaan käynnistettyä kunnolla.