FM Tapio Toivonen
Geologian tutkimuskeskus
PL 96
02150 ESPOO
puh. 020 550 2465
fax 020 550 12
e-mail
Geologian tutkimuskeskus teki Viikki Natura Life-projektin toimeksiannosta syksyllä 1998 selvityksen alueen orgaanisen pintamaa-aineksen laadusta ja määrästä. Kairauksessa tutkittiin tutkimuslinjoilta 50 m:n välein orgaanisen kerroksen paksuus ja laatu sekä mitattiin pinnan korkeus merenpinnasta. Alueelta otettiin näytesarjat 11 tutkimuspisteeltä laboratoriomäärityksiä varten.
Tutkitun alueen kokonaispinta-ala on 81,3 ha ja pinta-ala ilman lampia 72,9 ha. Tutkimuspistetietojen perusteella (133 kpl) turvekerroksen keskipaksuus on 20 cm. Ruokoturvekerroksen paksuus vaihtelee nollasta 40 cm:iin. Tutkimusalueella olevan orgaanisen pintamaa-aineksen eli järviruokoturpeen määrä on noin 0,15 milj. m3. Turvekerrostuman orgaanisesta aineksesta on 98,9 % järviruo'on jäännöksiä, 0,9 % sarakasvien ja heinien jäännöksiä ja loput 0,2 % puun jäännöksiä. Käytännössä turve koostuu eriasteisesti maatuneista järviruo'on jäännöksistä: varren palasista, juurihuovastosta ja paksummista juurien osista. Näytepisteiden perusteella ruokoturvekerros sisältää keskimäärin 49,3 painoprosenttia epäorgaanista ainesta (tuhkapitoisuus), lähinnä saviainesta. Korkean veden etenkin Vantaanjoen ja muiden purojen kevättulvien aikaan mukanaan tuoma epäorgaaninen aines tarttuu ja kerrostuu helposti karkeaan ruokoturvekerrokseen.
Ohuehkon järviruokokarikekerroksen alla oleva turvekerros on maatumisasteeltaan melko homogeeninen. Ruokoturvekerros muuttuu karkeadetritusliejuksi (KDLJ) tavallisesti ilman jyrkkää rajaa, joten tämäkin kerros sisältää varsin runsaasti järviruo'on jäännöksiä. Karkeadetrituslieju sisältää hyvin runsaasti mineraalimaa-ainesta (saviainesta) ja muuttuu yleensä suoraan saviliejuksi, jossa on usein järviruo'on juurien kappaleita. Liejukerrosten keskipaksuus on 50,9 cm siellä, missä liejua on havaittu. Väriltään vihertävä tai ruskehtava savilieju muuttuu hyvin liukuvasti liejusaveksi. Turve- ja liejukerrosten paksuudet, pinnan korkeusvaihtelu sekä lampien syvyys on helposti todettavissa tutkimuslinjojen poikkileikkausprofiileissa.
Vanhankaupunginlahden tutkimusalueen umpeenkasvu perustuu kahteen päätekijään. Toinen on jääkaudenjälkeinen maankohoaminen ja toinen on korkean veden alueelle mukanaan tuoma kiintoaines, joka kerrostuu helposti ruovikon sekaan. Näiden yhteisvaikutuksesta alueen umpeenkasvu ja maan pinnan nousu on ollut melko nopeaa, todennäköisesti paljon nopeampaa kuin pelkkä maankohoaminen antaisi olettaa.
Alueella tutkittiin neljän suurimman lammen veden syvyys ja pohjamaan laatu. Lampien syvyys on normaaliveden aikana noin 40 cm, ja niiden pohjalla on yleensä ohut mutakerros, jonka alla on 20 - 30 cm paksu järviruo'on jäännöksiä sisältävä liejukerros, joka muuttuu ensin saviliejuksi ja lopuksi liejusaveksi.
Laboratoriossa tehtiin perusmääritykset 42 näytteelle, joista 9 oli ruokoturvetta ja muut lähinnä liejuja. Ruokoturvenäytteiden keskimääräinen pH-arvo on 6,2, orgaanisen kuiva-aineksen määrä 50,7 % ja rikkipitoisuus 0,83 %. Muilla näytteillä pH-arvot ja rikkipitoisuus ovat samansuuntaisia. Viiden näytepisteen 21 näytteestä tehtiin 33 alkuaineen, lähinnä raskasmetallien pitoisuusmääritykset. Yksikään saatu arvo ei ylittänyt enimmäispitoisuuksien raja-arvoja ja ohjearvotkin ylittyivät vain joidenkin raskasmetallien kohdalla. Koska Viikin suojelualue sijaitsee keskellä Helsinkiä liikenteen ja teollisuuden aiheuttamien päästöjen vaikutuspiirissä, oli odotettavaa, että joidenkin raskasmetallien pitoisuudet ovat alueella luonnon tausta-arvoja korkeammat.
Tiedot ruokoturvekerroksen ja liejukerrostumien laadusta ja paksuuksista, lampien syvyyksistä sekä haitallisten raskasmetallien määrästä ovat tarpeellisia, mikäli alueelle suunnitellaan esimerkiksi ruoppauksia avovesialueiden lisäämiseksi tai pitämiseksi edes nykyisen laajuisina.
Mikäli tutkimusalueelle suunnitellaan ruoppauksia, tulee siinä ottaa huomioon orgaanisen aineksen laatu ja kerrosjärjestys. Näytteiden raskasmetallipitoisuudet eivät poikkea niin paljon tausta-aineistosta, että se antaisi aihetta toimenpiteisiin. Suurin ongelma on korkea rikkipitoisuus. Joutuessaan ilman kanssa tekemisiin mahdollisen ruoppauksen yhteydessä rikkiyhdisteet hapettuvat, ja alkaa voimakas happamoituminen, mikä on erittäin negatiivista alueen luonnolle. Siksi alueelle ei suositella ruoppauksia ennen tarkkoja lisätutkimuksia.