Happamat sulfaattimaat ja ojitus

Tiina Maileena Nieminen, Antti Ihalainen ja Jaana Uusi-Kämppä

Luonnonvarakeskus

Rannikkoalueiden happamat sulfaattimaat

Suomen rannikkoalueilla esiintyy rikkipitoisia maakerroksia, joita kutsutaan happamiksi sulfaattimaiksi. Nämä rikkipitoiset maakerrokset ovat kerrostuneet muinaisen Litorinameren pohjalle hapettomissa oloissa (kuva 1). Maankohoamisen myötä merenpohjan rikkipitoisia kerrostumia on noussut meren pinnan yläpuolelle. Nykyisestä maa-alastamme on ollut Litorinameren peitossa noin 4,8 miljoonaa hehtaaria. Tästä alasta yli 10 % on alueilla, joilla happamien sulfaattimaiden esiintymisen todennäköisyys on Geologian Tutkimuskeskuksen (GTK) yleiskartoituksen perusteella suuri tai kohtalainen (Nieminen ym. 2016). Joutuessaan äkillisesti kosketuksiin ilman hapen kanssa, esimerkiksi ojituksen seurauksena, rikkipitoiset maakerrokset muodostavat rikkihappoa. Maaperän happamoituminen johtaa metallien liukenemiseen ja happamoittavien yhdisteiden ja metallien huuhtoutumiseen vesistöihin.

Kuva 1. Happamia sulfaattimaita esiintyy muinaista merenpohjaa olevilla rannikkoalueella. Kuvassa on esitetty sinisellä Litorinameren laajin vaihe. Nykyinen rantaviiva on kuvattu mereen piirrettynä rajauksena.

Maankohoamisen myötä meren alta paljastunut maa metsittyy luontaisesti rantaniittyvaiheen jälkeen. Syntyvät metsät ovat tyypillisesti harmaalepän vallitsemia ja kehittyvät mahdollisen hieskoivuvälivaiheen kautta lähes puhtaiksi kuusikoiksi (Svenonius 1945, Appelroth 1948, Svensson ja Jeglum 2000). Lindroos ym. (2007) tutkivat Pohjanmaan rannikolla hyväkasvuisen kuusikon kivennäismaan alkuainepitoisuuksia. He luokittelivat tämän 300–400 vuotta sitten merestä paljastuneen maan poikkeuksellisen suurien vaihtuvan rikin, sinkin ja nikkelin pitoisuuksien perusteella happamaksi sulfaattimaaksi. Luonnontilaisina tällaiset nuoren maaperän kasvupaikat ovat ajoittain korkean pohjavedenpinnan vuoksi metsä- ja maatalouden näkökulmasta katsottuna veden vaivaamia, soistuneita tai soistumiselle alttiita metsiä. Soistumista tapahtuu myös merenlahtien ja niistä maankohoamisen myötä kuroutuvien fladojen ja kluuvijärvien umpeenkasvun seurauksena. Tällainen soistumiskehitys on hidasta, esimerkiksi Siikajoella, noin 26 metriä meren pinnan yläpuolella sijaitsevan luonnontilaisen rämeen 1,5–2,5 metrin paksuisen turvekerroksen muodostumiseen on kulunut 2500–3000 vuotta. Nykyistä puustoista rämevaihetta on edeltänyt puuton nevavaihe (Tuittila ym. 2013).

Nykyisin suuri osa rannikkoalueidemme soistuneista kankaista ja niin ohutturpeisista kuin paksuturpeisistakin soista on ojitettu joko maa- tai metsätalouden tarpeisiin. Suhteellisin matalin avo-ojin toteutetun metsäojituksen oletetaan vaikuttaneen rikkiyhdisteiden hapettumiseen paljon lievemmin kuin maatalousmaan tehokkaan salaojituksen (maa- ja metsätalousministeriö, ympäristöministeriö 2011). Koska rikkipitoiset maakerrokset ovat kivennäismaassa, paksu turvekerros suojaa niitä hapettumiselta. Metsätalouden mailla suurin happamoitumisen riski onkin kivennäismailla ja ohutturpeisilla soilla. Rehevillä metsäojitetuilla soilla ja erityisesti turvemaapelloilla ojitus johtaa turpeen hävikkiin (ks. Ojitus ja kasvihuonekaasupäästöt -teksti). Turpeen tiivistymisen ja hävikin seurauksena maan pinta painuu ja alun perin paksuturpeisellakin suolla kuivatuksen ylläpito ojia syventämällä johtaa vähitellen rikkipitoisen kivennäismaan hapettumiseen ja happamoitumiseen. Myös karuilla soilla metsäojitus voi pintaturpeen tiivistyessä johtaa turpeen pinnan painumiseen kymmeniä senttejä (Minkkinen ja Laine 1998). Tällöinkin ojien kunnostus hapettaa aiempaa syvempiä kerroksia.

Suometsien ala happaman sulfaattimaan suuren ja kohtalaisen esiintymisen todennäköisyyksien luokkien alueella on 125 000 hehtaaria ja vastaava kangasmetsien ala 95 000 hehtaaria (Nieminen ym. 2016). Luonnontilaisia soita ei enää ojiteta merkittävissä määrin metsätaloutta varten, mutta kivennäismaiden ojitus sekä vanhojen metsäojitusalueiden ojaston kunnostaminen soilla ja kivennäismailla aiheuttavat merkittävän riskin alapuolisten vesistöjen eliöstölle happamilla sulfaattimailla toimittaessa. Valtakunnan metsien 11. inventoinnissa (VMI11; 2009–2013) arvioitiin, että muinaisen Litorinameren peitossa olleella rannikkoalueellamme sijaitsevista ojitetuista metsämaan kankaista on 52 000 hehtaaria ojituksen tai ojien kunnostuksen tarpeessa. Alueen soilla oli ojien kunnostustarvetta 222 000 hehtaaria – luonnontilaisten soiden ojituksia ei VMI:ssä enää ehdoteta. Päätehakkuita oli Litorina-alueella tehty vuodessa noin 5000 hehtaarin alalla ja maanmuokkausta noin 3000 hehtaarin alalla (VMI11).

Sadan viime vuoden aikana rikkipitoisia sedimenttejä sisältäviä joutomaita on otettu myös maanviljelykäyttöön ojittamalla ja johtamalla valumavesiä lähivesistöihin. Peltoviljelyssä olevien happamien sulfaattimaiden pinta-ala vaihtelee eri arvioiden mukaan 130 000 ja 336 000 hehtaarin välillä (Puustinen ym. 1994, Yli-Halla ym. 1999).

Maankäytöstä aiheutuu Suomessa happamoitumista ja vesistöongelmia rannikkoalueiden happamien sulfaattimaiden lisäksi myös mustaliuskejaksojen alueilla. Mustaliuskeita esiintyy kallioperässä sekä sisämaassa että rannikkoalueilla (Loukola-Ruskeeniemi 1992).

Happaman sulfaattimaan tunnistaminen

Salaojitetussa maatalousmaassa hapettuminen ulottuu usein noin kahden metrin syvyyteen, vaikka ojasyvyys on vain reilun metrin (Joukainen ja Yli-Halla 2003). Happaman sulfaattimaan tapauksessa hapettuneessa kerroksessa muodostuu rikkihappoa ja muita hapettumistuotteita. Ne näkyvät maaperässä tyypillisesti ruosteen- tai kellanruskeina täplinä ja viiruina (kuva 2). Hyvin happamassa maassa voi näkyä myös oljenkeltaista saostumaa. Koska metsäojien hapettava vaikutus ei ojien välitöntä läheisyyttä lukuun ottamatta ulotu kovin syvälle, turpeen alaiset kivennäismaakerrokset ovat usein säilyneet veden kyllästäminä muuttumattomassa tilassa. Tällöin maakerrosten rikkiyhdisteet eivät ole hapettuneet eikä niissä siten ole havaittavissa värillisiä hapettumistuotteitakaan, vaikka kyseessä olisikin hapan sulfaattimaa. Saostuneita, näkyviä hapettumistuotteita voi sen sijaan löytää ojaluiskista, vanhoista kivennäismaakaivumassoista tai kairattaessa kivennäismaahan asti ulottuvia näytteitä ojien välittömästä läheisyydestä (kuva 3).

Kuva 2. Rikkipitoisten maakerrosten kuivatuksen seurauksena muodostunut hapan sulfaattimaa -profiili peltomaassa. Ylimpänä näkyvän muokkauskerroksen alla on paksu hapettunut kerros, jossa näkyy ruosteenvärisiä saostumia. Syvemmällä, pohjaveden pinnan alapuolella on muuttumatonta tummanharmaata rikkipitoista maata. Kuva: Markku Yli-Halla.

a
b

Kuva 3 a) Metsäoja, jossa on erotettavissa hapettumisen seurauksena muodostuneita vaaleankeltaisia rikkisaostumia. Kuva: Aimo Jokela, Luke. b) Vanhaa ojankaivumaata metsänuudistusalalla. Kuva Ismo Kyngäs, Luonnonvarakeskus.

Veden kyllästämänä säilynyt rikkipitoinen maakerros ei ole hapan vaan lähes neutraali. Sen hapettuessa käynnistyvä pitkäkestoinen hapon muodostus johtaa voimakkaaseen happamoitumiseen ja haitallisiin vesistöhuuhtoumiin. Vanhojen metsäojien kunnostus voi johtaa tällaisten veden kyllästämien kerrosten äkilliseen hapettumiseen ja vakaviin happamuushaittoihin, jos kaivusyvyys ulottuu kivennäismaahan ja alkuperäistä ojasyvyyttä syvemmälle. Toisinaan kaivun paljastama muuttumattomassa tilassa ollut rikkipitoinen maakerros voidaan tunnistaa happamaksi sulfaattimaaksi tummanharmaasta tai jopa mustasta väristä, joka hapelle altistumisen jälkeen alkaa nopeasti vaalentua (kuva 4). Useimmiten veden kyllästämä muuttumattomassa tilassa säilynyt rikkipitoinen maakerros ei kuitenkaan tuoreenakaan ole poikkeavan värinen, jolloin se ei silmämääräisesti ole tunnistettavissa happamaksi sulfaattimaaksi.

Kuva 4 Kaivurin kauhan ojan pohjan alta paljastamaa vielä mustana erottuvaa rikkipitoista maata. Kuva: Mats Willner, Kokkolan kaupunki.

Ainut varma keino happaman sulfaattimaan tunnistamiseen on maanäytteiden otto ja niiden analysointi laboratoriossa. Suomessa tällä hetkellä käytetyin, luotettava menetelmä happaman sulfaattimaan tunnistamiseksi on niin sanottu pH-inkubaatio. Siinä määritetään maanäytteiden happamuudessa tapahtuva muutos, kun niitä säilytetään 8–16 viikkoa kenttäkosteudessa hapellisissa oloissa. Edullisempia ja nopeampia tunnistamismenetelmiä kehitetään parhaillaan Suomen ympäristökeskuksen koordinoimassa Tunnistus-hankkeessa (https://www.syke.fi/hankkeet/tunnistus).

Haitat vesistöille

Happamat metallipitoiset huuhtoumat heikentävät alapuolisten vesistöjen laatua (Roos ja Åström 2006, Vuori ym. 2009). Ne aiheuttavat haittoja vesikasvillisuudelle sekä paikallisille ja alueellisille pohjaeläin- ja kalakannoille (Lehtinen ja Klingstedt 1983, Meriläinen 1989, Hudd 2000, Sutela ym. 2012). Suurimmat happo- ja metallihuuhtoumat muodostuvat silloin, kun pitkään kestänyttä kuivuusjaksoa ja pohjavedenpinnan laskua seuraa runsaita sateita. Eniten suuren yleisön huomiota saavat kaloihin kohdistuvat haitat. Pitkäkestoinen tai hyvin äkillinen muutos happamuudessa voi näkyä laajoina kalakuolemina. Niitä havaittiin Pohjanmaalla sateisena syystalvena 2006 poikkeuksellisen kuivan kesän jälkeen. Pohjavedenpinta oli laskenut kesällä erityisen syvälle, jolloin tavallisesti veden kyllästäminä olevat maakerrokset olivat päässeet hapettumaan ja happamoitumaan. Talven 2019–2020 leudot, sateiset olosuhteet ovat niin ikään aiheuttaneet hyvin happamia, metallipitoisia valumia ja muun muassa Luodon-Öjanjärvessä Pohjanmaalla on havaittu kalakuolemia.

EU:n vesipuitedirektiivin ympäristötavoitteiden saavuttamisen aikarajaa on usean Pohjanmaan jokivesistön kohdalla jouduttu pidentämään vuodesta 2015 vuoteen 2027. Jokien huono ekologinen tila johtuu pääsääntöisesti happamuuden ja metallien, kuten kadmiumin ja nikkelin suurista pitoisuuksista (Keskisarja ym. 2018).

Myös typpikuormitus voi olla suurta rannikkoalueen happamilta sulfaattimailta. Luonnonvarakeskuksen peltomaiden kemiallisen tilan valtakunnallisessa seurantatutkimuksessa (Valse) havaittiin happamien sulfaattimaiden muokkauskerroksesta otetuissa maanäytteissä jopa 40 % suurempia kokonaistypen ja 56 % suurempia hiilen pitoisuuksia kuin vastaavissa muista maaperistä otetuissa näytteissä (Uusi-Kämppä ym. 2019). Maan suuret typpipitoisuudet saattavat olla osasyy Vaasan lähellä sijaitsevan Söderfjärdenin kentän salaojavesistä mitattuihin suuriin nitraattityppipitoisuuksiin (5–30 mg/l; Yli-Halla ym. 2020). Samaisella kentällä havaittiin myös suuria typpioksiduulipäästöjä ilmakehään.

Haittojen torjunta metsä- ja maataloudessa

Metsänhoitotoimenpiteistä happamilla sulfaattimailla aiheutuvien vesistöhaittojen torjumiseksi tulisi niiden mahdollinen esiintyminen selvittää aina, kun toimitaan rannikon Litorina-alueella. Tämä edellyttää tavanomaista tarkemman maaperätiedon hankkimista. Avoimessa Happamat sulfaattimaat -karttapalvelussa on saatavilla Geologian tutkimuskeskuksen tuottamaa kartoitustietoa happamien sulfaattimaiden esiintymisestä ja ominaisuuksista (https://gtkdata.gtk.fi/hasu/). Palvelussa tarjotaan sekä alueellista tietoa happamien sulfaattimaiden esiintymisen todennäköisyydestä että pistemäistä tietoa kairaus- ja analyysituloksista Litorina-alueella. Kartoitustieto ei kuitenkaan anna täyttä varmuutta siitä, esiintyykö happamia sulfaattimaita tietyssä kohteessa. Kun toimitaan alueilla, joilla esiintymisen todennäköisyys on suuri (yli 90 %) tai kohtalainen (yli 50 %), happamista sulfaattimaista aiheutuvat riskit on otettava huomioon metsätaloudessa. On myös syytä tiedostaa, että happamia sulfaattimaita voi esiintyä pienen ja erittäin pienen esiintymisen todennäköisyyksien alueillakin. Ojaverkoston kunnostaminen sekä metsänuudistaminen ja siihen liittyvää maanmuokkaus käynnistävät happamoitumisen, jos rikkipitoisia kerroksia altistuu hapelle. Maaperän voimakas happamoituminen ja metallien liukeneminen voivat vesistöhaittojen ohella aiheuttaa myös vakavia kasvuhäiriöitä taimille. Happamilla sulfaattimailla taimien kasvu on merkittävästi hitaampaa ja taimien kuolleisuus suurempaa kuin muussa muokatussa metsämaassa (Kubin 1999).

Kivennäismaata hapettavia, maata rikkovia toimenpiteitä, kuten ojien kunnostusta ja maanmuokkausta, sekä toisaalta myös syviä vesiensuojelurakenteita, kuten lietealtaita, tulisi happamilla sulfaattimailla välttää. Jos ojien kunnostus kuitenkin arvioidaan tarkoituksenmukaiseksi, tulee suunnittelussa ottaa huomioon rikkipitoisten kerrosten esiintymissyvyys ja mahdollisten laikkumaisten esiintymien tarkka sijainti. Silloin voidaan välttää kaivun ulottumista niihin. Ojitusalueiden kuivatustehoa voidaan tarvittaessa parantaa tavanomaista tiheämmin kaivettujen matalien täydennysojien avulla, mikäli turpeen paksuus kohteella on ojitussyvyyttä suurempi (Hannila ym. 2015). Ojituksissa ja maanmuokkauksissa läjitetyt, kivennäismaata sisältävät kaivumassat sijoitetaan kauaksi ojista ja peitetään turpeella hapettumisen hidastamiseksi. Lietealtaiden sijaan vesiensuojeluratkaisuina hyödynnetään kaivu- ja perkauskatkoja, pohja- ja putkipatoja ja pintavalutusta (Nieminen ym. 2016).

Metsänuudistamisessa tulisi happamilla sulfaattimailla suosia luontaista uudistamista ja kuusialikasvosten hyödyntämistä (Nieminen ym. 2020). Maanmuokkauksessa on suosittava mahdollisimman kevyttä menetelmää etenkin ohutturpeisilla soilla ja kangasmailla, joilla muokkaus ulottuu kivennäismaahan. Ojitusmätästykseen turvauduttaessa on vältettävä ojien pohjamaan kasaamista istutusmättäiksi taimikuolemien ja kasvuhäiriöiden ehkäisemiseksi (kuva 5). Tapion koordinoimassa HaSuMetsä-hankkeessa tutkitaan metsänuudistamisen yhteydessä annetun tuhkalannoituksen vaikutusta happamien valumavesien muodostumiseen ja istutustaimien menestykseen (https://tapio.fi/luonnonmukainen-valuma-ja-maavesien-kasittelymenetelma-happamien-sulfaattimaiden-metsanuudistamisaloilla-hasumetsa/).

a
b

Kuva 5 a) Metsänuudistamiskohteella Lounais-Suomessa todettiin hapanta sulfaattimaata ojan pohjassa. b) Ojan kunnostuksen yhteydessä nostettua pohjamaata on kasattu istutusmättäiksi. Kuvat: Timo Silver, Suomen metsäkeskus.

Happamien sulfaattimaiden kalkitseminen on mahdollistanut niiden käytön peltoviljelyssä. Pohjanmaan rannikkoalueella onkin erittäin hyvätuottoisia peltoja. Vaikka muokkauskerros saadaan kalkittua viljelyyn sopivaksi (pH 6–7), niin alempien maakerrosten happamuus (pH < 4) saattaa aiheuttaa haittoja ympäröivissä vesistöissä. Sen takia tulisikin estää rikkiyhdisteiden hapettuminen myös muokkauskerroksen alapuolisissa maakerroksissa. Tämä onnistuu parhaiten pitämällä pohjavedenpintaa tavanomaista korkeammalla. Silloin pelkistyneet rikkipitoiset kerrokset eivät pääse kosketuksiin ilman hapen kanssa. Matala ojasyvyys sekä riittävän pieni ojaväli ovat tässä tärkeitä tekijöitä. Vaikka Geologian tutkimuskeskuksen karttapalvelusta saa tietoa happamien sulfaattimaiden todennäköisestä sijainnista, viljelijällä ei välttämättä ole tietoa oman peltonsa rikkipitoisista maakerrostumista. Siksi myös maatalousmaiden osalta tulisi kartoittaa happamien sulfaattimaiden riskialueet ja viedä ne paikkatiedostoihin mm. vesienhoidon toimenpiteiden suunnittelun tueksi (Ympäristöministeriö 2020).

Säätösalaojituksessa pohjavedenpinnan korkeutta voidaan säätää kaivojen avulla. Pohjaveden pintaa lasketaan viljelytoimenpiteiden ajaksi keväällä ja syksyllä. Muulloin se pyritään pitämään korkealla, mutta pohjaveden korkeuden ylläpito on haasteellista etenkin pitkien kuivuus jaksojen aikana. Salaojastoon voidaan myös pumpata lisävettä kasvukauden vähäsateisina kuukausina, ja siten estää pohjavedenpinnan alenemista (Österholm ym. 2015). Tällainen säätökastelu onnistuu, jos säätökaivojen läheisyydessä on saatavilla kasteluun sopivaa vettä esimerkiksi ojista tai joesta. Pellon alareunaan voidaan myös kaivaa salaojakoneen avulla lähes kahden metrin syvyyteen ulottuva muovikalvo, jonka tehtävänä on estää veden valumista pellolta vesistöön (Österholm ym. 2015). Koeluonteisesti on myös kokeiltu kalkkiseoksen pumppaamista salaojastoon, jolloin tavoitteena on ollut estää rikkiyhdisteiden mikrobiologista hapettumista. Matalajuurisia kasveja, kuten nurmikasveja suositellaan viljelykseen happamille sulfaattimaille, jos pohjavedenpintaa pidetään jatkuvasti korkealla.

Kommentoineet

Pekka Punttila, Hannu Marttila, Pirkko Kortelainen, Sakari Sarkkola

Kirjallisuus

Appelroth, E. 1948. Några av landhöjningen betingade skogliga särdag inom den österbottniska skärgården, Teoksessa: Cederhvarf, P. (toim.). Skärgårdsboken. Nordensjöld Samfundet I Finland, Helsinki, s. 292-304.

Hannila, J., Willner, M., Sundsten, K. & Nieminen, T.M. 2015. Metsien kunnostusojitus happamien sulfaattimaiden esiintymisalueella. Perhonjoen happamuuden hallinta (PAHA) -projekti. Kokkolan kaupunki, Ympäristöpalvelut. 7 s.

Hudd, R. 2000. Springtime episodic acidification as a regulatory factor of estuary spawning fish recruitment.Julkaisussa: Verhandlungen. Internationale Vereinigung für theoretische und angewandte Limnologie 27(1), Vaasa, 42 s.

Joukainen, S. & Yli-Halla, M. 2003. Environmental impacts and acid loads from deep sulfidic layers of two well-drained acid sulfate soils in western Finland. Agriculture, Ecosystems and Environment 95: 297–309. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/S0167-8809(02)00094-4

Keskisarja, V., Salminen, E. & Westberg, V. (toim.) 2018. Happamien sulfaattimaiden aiheuttamien haittojen vähentämisen suuntaviivat vuoteen 2020. Väliraportti. Maa- ja metsätalousministeriön työryhmämuistio. 48 s. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-453-975-3

Kubin, E. 1999 Maankohoamisrannikon sulfidisavimaiden metsittäminen. Teoksessa: Karlsson, K. (toim.). Metsät Pohjanmaan rannikolla. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 723: 50–58. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:951-40-1669-6

Lehtinen, K.J. & Klingstedt, G. 1983. X-ray microanalysis in the scanning electron microscope on fish gills affected by acidic heavy metal containing industrial effluents. Aquatic Toxicoloy 3: 93–102. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/0166-445X(83)90031-0

Lindroos, A.-J., Derome, J., Raitio, H. & Rautio, P. 2007. Heavy metal concentrations in soil solution, soil and needles in a Norway spruce stand on an acid sulphate forest soil. Water, Air, and Soil Pollution 180(1): 155–170. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/s11270-006-9258-z

Loukola-Ruskeeniemi, K. 1992. Geochemistry of Proterozoic Metamorphosed Black Shales in Eastern Finland, with Implications for Exploration and Environmental Studies. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, Geologian tutkimuskeskus. 86 s. Saatavissa: https://tupa.gtk.fi/julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_009.pdf

Maa- ja metsätalousministeriö, ympäristöministeriö 2011. Happamien sulfaattimaiden aiheuttamien haittojen vähentämisen suuntaviivat vuoteen 2020. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 1/2011. 26 s. Saatavissa: https://mmm.fi/julkaisut/julkaisusarja

Meriläinen, J. 1989. Impact of an acid, polyhumic river on estuarine zoobenthos and vegetation in the Baltic Sea, Finland. Biology Research Reports, University of Jyväskylä 13: 3–48.

Minkkinen, K. & Laine, J. 1998. Long-term effect of forest drainage on the peat carbon stores of pine mires in Finland. Canadian Journal of Forest research 28: 1267–1275.

Nieminen, T. M., Hökkä, H., Ihalainen, A. & Finér, L., 2016. Metsänhoito happamilla sulfaattimailla. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 1/2016, 40 s. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-190-7

Nieminen, T. M., Silver, T., Boman, A., Ilvesniemi, H., Joensuu, S. & Härkönen, L. 2020. Geologian tutkimuskeskuksen happamien sulfaattimaiden yleiskartoituksen hyödyntäminen metsätaloudessa. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 21/2020. 28 s. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-939-2

Puustinen, M., Merilä, E., Palko, J. & Seuna, P. 1994. Kuivatustila, viljelykäytäntö ja vesistökuormitukseen vaikuttavat ominaisuudet Suomen pelloilla. National Board of Waters and Environment, Research report A 196. 323 s.

Roos, M. & Åström, M. 2006. Gulf of Bothnia receives high concentrations of potentially toxic metals from acid sulphate soils. Boreal Environmental Research 11: 383–388. Saatavissa: http://www.borenv.net/

Sutela, T., Vuori, K-M, Louhi, P., Hovila, K., Jokela, S., Karjalainen, S.M., Keinänen, M., Rask, M., Teppo, A., Urho, L., Vehanen, T., Vuorinen, P.J. & Österholm, P. 2012. Happamien sulfaattimaiden aiheuttamat vesistövaikutukset ja kalakuolemat Suomessa. Suomen ympäristö 14. 50 s. Saatavissa: http://hdl.handle.net/10138/38771

Svenonius, H. 1945. Gråalen som strandväxt vid Bottniska viken. Botaniska Notiser 166–169.

Svensson, J.S, & Jeglum, J.K. 2000. Primary succession and dynamics of Norway spruce coastal forests on land-uplift ground moraine. Studia Forestalia Suecica 209. 32 s. Saatavissa: https://pub.epsilon.slu.se/3020/

Tuittila, E. S., Juutinen, S., Frolking, S., Väliranta, M., Laine, A. M., Miettinen, A., Marja-Liisa Seväkivi, M.L., Quillet, A. & Merilä, P. 2013. Wetland chronosequence as a model of peatland development: Vegetation succession, peat and carbon accumulation. The Holocene, 23(1): 25–35. Saatavissa: https://doi.org/10.1177%2F0959683612450197

Uusi-Kämppä, J., Keskinen, R., Heikkinen, J., Guagliardi, I. & Nuutinen, V. 2019. A map-based comparison of chemical characteristics in the surface horizon of arable acid and non-acid sulfate soils in coastal areas of Finland. Journal of Geochemical Exploration 200: 193–200. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.gexplo.2019.02.001

Valtakunnan metsien 11. inventointi (VMI11). Maastotyön ohjeet 2013. Koko Suomi ml. Ahvenanmaa. Metsäntutkimuslaitos. Vantaa 2013. Moniste. 191 s.

Vuori, K.-M., Bäck, S., Hellsten, S.,Holopainen, A.-L., Järvinen, M., Kauppila, P., Kuoppala, M., Lax, H-G., Lepistö, L., Marttunen, M., Mitikka, S., Mykrä, H., Niemi, J.,Olin, M., Perus, J., Pilke, A., Rask, M., Ruuskanen, A., Vehanen, T. & Westberg V. 2009. OSA I. Vertailuolot ja luokan määrittäminen. Teoksessa: Vuori, K. M., Mitikka, S. ja Vuoristo, H. (Toim). Pintavesien ekologisen tilan luokittelu. Ympäristöhallinnon ohjeita 3. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 123 s. Saatavissa: http://hdl.handle.net/10138/41785

Yli-Halla, M., Puustinen, M. & Koskiaho, J. 1999. Area of cultivated acid sulfate soils in Finland. Soil Use and Management 15: 62–67. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1475-2743.1999.tb00065.x

Yli-Halla, M., Virtanen, S., Regina, K., Österholm, P., Ehnvall, B. & Uusi-Kämppä, J. 2020. Nitrogen stocks and flows in an acid sulfate soil. Environmental Monitoring and Assessment 192: 751. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/s10661-020-08697-1

Ympäristöministeriö 2020. Vesienhoidon toimenpiteiden suunnittelu vuosille 2022–2027. Maatalous, turkistuotanto ja happamuuden torjunta. Maataloustiimin loppuraportti 19.2.2020. 57 s.

Österholm, P., Virtanen, S., Rosendahl, R., Uusi-Kämppä, J., Ylivainio, K., Yli-Halla, M., Mäensivu, M. & Turtola, E. 2015. Groundwater management of sulfide bearing farmlands using by-pass flow prevention and subsurface irrigation. Acta Agriculturae Scandinavica, Section B, Plant and Soil Sciences 65, Supplement 1: 110–120. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/09064710.2014.997787