Jarmo Laitinen1, Paavo Ojanen2, Kaisu Aapala3, Juha-Pekka Hotanen4, Aira Kokko3, Pekka Punttila3, Sakari Rehell5, Juha Tiainen2,4 ja Harri Vasander2
1Oulun yliopisto, 2Helsingin yliopisto, 3Suomen ympäristökeskus, 4Luonnonvarakeskus, 5Metsähallitus Luontopalvelut
Julkaistu 24.11.2020
Johdanto
Suoluonto on hyvin vaihtelevaa, koska suolla vaihtelevat märkyys ja ravinteisuus ja niiden seurauksena myös puustoisuus. Suoluonnon tärkein säätelijä on märkyys – lähellä maanpintaa oleva vedenpinta. Vaikka kaikki suot ovat märkiä, suon märkyys myös vaihtelee paljon. Kuivimmillaan suo muistuttaa kivennäismaan metsää, ja usein suo vaihettuukin saumattomasti ympäröiväksi metsäksi. Märimmillään suo muistuttaa jo matalaa vesistöä ja vaihettuu rantakosteikoihin ja vesistöihin.
Suo voi olla ravinteisuudeltaan rehevä tai karu. Rehevässä ääripäässä suolle valuu ravinteikasta vettä ympäristöstä tai kasvillisuus saa ohuen turvekerroksen läpi ravinteita ravinteikkaasta kivennäismaasta. Karussa ääripäässä turvetta on kertynyt niin paksu kerros, että kasvien juuret eivät yllä ottamaan ravinteita alla olevasta kivennäismaasta. Myöskään ympäristöstä ei valu ravinteikasta vettä suon reunaa korkeammaksi kohonneelle suon keskiosalle, ja kasvillisuus on sadeveden mukana tulevien ravinteiden varassa. Lisäksi turpeen kertyminen ja suon läpi virtaavan veden väheneminen happamoittavat turvetta, mikä vaikeuttaa kasvien ravinteiden ottoa.
Ravinteisuuden ja märkyyden lisäksi aluskasvillisuuden kasvuoloihin vaikuttaa valon määrä, jota säätelee puuston varjostus. Runsaspuustoisimmat suot ovat varjoisia ja reheviä kuusi- ja lehtipuuvaltaisia korpia tai karumpia mäntyvaltaisia rämeitä. Mitä märempi ja karumpi suo on, sitä vähäisempää puusto on. Märimmät suot ovat ravinteisuudesta riippumatta puuttomia lettoja ja nevoja. Karuimmilla puustoisilla soilla kasvaa niin kitukasvuinen ja harva männikkö, ettei se käytännössä varjosta aluskasvillisuutta.
Ojitus vähentää suoluonnon vaihtelua. Kun suo ojitetaan metsätaloutta varten, märkyyden vaihtelu vähenee ja jäljelle jää ravinteisuuden vaihtelu. Tällöin suo alkaa kehittyä aluskasvillisuudeltaan kivennäismaan metsää muistuttavaksi turvekankaaksi. Myös metsänhoito ja hakkuut muuttavat kasvillisuutta. Jos suo raivataan maataloutta varten, kuivatuksen lisäksi suo muokataan viljelyyn sopivaksi kalkituksin ja lannoituksin ja suokasvillisuus raivataan viljelykasvien tieltä. Turpeennostoa varten suo raivataan kasvittomaksi turvekentäksi.
Märkyys
Soita luonnehtii yleisesti vakaavetisyys eli vedenpinnan pysyminen ympäri vuoden suunnilleen samalla tasolla. Muita kosteikkoja luonnehtii soita suurempi vedenpinnan tason vaihtelu. Vähäinen vaihtelu mahdollistaa yhtenäisen sammalkerroksen syntymisen soilla, samalla kun märkyys rajoittaa kuivempiin oloihin sopeutuneen kasvillisuuden kasvua. Korkean vedenpinnan tason aiheuttama maaperän hapettomuus hidastaa hajotustoimintaa, mikä mahdollistaa turpeen kertymisen.
Soilla vedenpinnan ajallisen vaihtelun suuruuteen liittyy kolme toisikseen vaihettuvaa luontotyyppiryhmää: vakaavetiset ja kausivetiset suoluontotyypit sekä kausikosteikkoihin luettavat suoarot (taulukko 1; Laitinen 2008). Nämä tyyppiryhmät ja niiden toisikseen vaihettuminen sitovat yhteen soiden vesitalouden, kasvillisuuden ja turpeen kertymisen. Valtaosa soiden luontotyypeistä on vakaavetisiä (taulukko 1). Samoin Suomen suopinta-alasta ylivoimaisesti suurin osa on vakaavetisiä soita, mutta vakaa- ja kausivetisten soiden tarkkoja pinta-alaosuuksia ei tunneta.
Taulukko 1. Vesitilanteen ajallisen vaihtelun mukaiset vakaavetiset ja kausivetiset suoluontotyypit ja niiden vaihettuminen äärimmäisen kausivetisiksi suoaroiksi (Laitinen 2008). Taulukossa on esitetty luontotyyppien esiintymisympäristöt (I), maaperän ominaisuudet veden liikkumisen kannalta (II), keskeiset hydrogeologiset toiminnot (III), vesitilanteeseen liittyvät kasvillisuuden vaihtelusuunnat (IVa), niitä vastaavat mitattavat ympäristötekijät (IVb) ja vesitilanteeseen liittyvien luontaisten häiriöiden voimakkuus (V). Lihavointi korostaa keskeisiä asioita. Esitetyt luontotyypit ja lajit havainnollistavat eri luokkien tavanomaisia tapauksia, mutta eivät ole kaiken kattava luettelo.
|
Vakaavetiset |
Kausivetiset |
Suoarot |
|
|
suoluontotyypit |
suoluontotyypit |
|
|
|
|
|
||
I Esiintyminen |
–Valtaosa suoluontotyypeistä |
–Monet rinnesuot |
–Rantavallien väliset painanteet |
|
|
|
–Hiekkapohjaiset ohutturpeiset |
soiden yhteydessä |
|
|
|
suonosat mm. tasaisilla |
–Harjualueiden painanteet |
|
|
–Pienmuodoista |
aapasuoreunustoilla |
–Piensuot: kallio- |
|
|
merkittävimpiä karujen |
–Pienmuodoista |
painanteet, |
|
|
keidassoiden kermit |
merkittävimpiä keidassoiden |
lohkarepainanteiden kivien välit |
|
|
|
kuljut |
|
|
II Maaperä |
Turvetta – pinnassa heikosti |
Pitkälle maatunut turve |
Kivennäismaapohja, joka hyvin |
|
|
maatunutta (vesi liikkuu helposti) |
alkaa heti mahdollisen sammal- |
vettä läpäisevää – päällä voi olla |
|
|
syvemmällä voi olla |
kerroksen alapuolelta, turve- |
hyvin ohut kerros (alle 10 cm) |
|
|
pidemmälle maatunutta |
kerros tyypillisesti 10–30 cm |
pitkälle maatunutta turvetta |
|
III Vesivarasto ja |
Pysyviä vesivarastoja – |
Vain vähäisiä ja ajoittaisia |
Kausivesilammikoita – alla |
|
yhteys ympäristöön |
vesivarastoja – vesi poistuu |
oleva hyvin maatunut turve |
||
|
joskus suon keskustatkin, |
rinnesoilla valumalla rinnettä |
on heikosti vettä läpäisevää |
|
|
voivat olla kivennäismaan |
alas, hiekkapohjaisilla |
Pohjaveden muodostumis– |
|
|
pohjaveden |
tasamaan soilla painumalla |
alueita tulvaveden painuessa |
|
|
purkautumisalueita |
hiekkaan |
lopulta hiekan läpi |
|
|
|
|
|
|
IVa Vesitekijään liittyvät |
1 Vakaavetisyys – suo- |
1 Kausivetisyys – suokasvien kannalta etupäässä |
||
kasvillisuuden vaihtelusuunnat |
kasvien kasvupaikkavaatimus |
sietämiskysymys, ei kasvupaikkavaatimus |
||
|
|
tupasluikka, villapääluikka, |
jouhisara, jouhivihvilä, |
|
|
–ruskorahkasammal hyvin |
siniheinä, luhtavilla, |
jokapaikansara, |
|
|
vettä johtavana ylläpitää itse |
paakkurahkasammal, |
nevasirppisammal, |
|
|
vakaavetisyyttä mätäspinnalla |
hentorahkasammal, |
korpikarhunsammal |
|
|
–raate rimpipinnalla hyvä |
isokorallisammal, |
(sietämiskysymys rajoittaa |
|
|
vakaavetisyyden ilmentäjä |
nevaruoppasammal, |
lajimäärän hyvin pieneksi) |
|
|
–tyypilliset lähteisyyden ja |
lettoväkäsammal |
|
|
|
luhtaisuuden ilmentäjät |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
2 Suonpinnan tason vaihtelu |
2 Väli- ja ruoppapinta |
2 Päävaihtelusuunta |
|
|
kokonaisuudessaan |
Puhdas sammalrimpipinta |
–suon reunan kangasarot |
|
|
tasaisesti edustettuna: |
on harvinainen, koska hyvin |
eli tulvanummet |
|
|
–mätäspinta |
maatunut pintaturve |
–suon keskiosien neva-arot |
|
|
–välipinta |
on vesitaloudellisesti liian äärevä |
–märimpien kohtien mutakentät |
|
|
–sammalrimpipinta |
rimpirahkasammalille |
Rimpirahkasammalia |
|
|
–ruopparimpipinta |
|
joskus huonokuntoisina |
|
|
Sammalrimpipinta erityisesti |
|
etenkin neva-aroilla |
|
|
luonnehtii vakaavetisiä suo- |
|
|
|
|
tyyppejä |
|
|
|
|
|
|
||
IVb Vesitekijään liittyvät |
1 Pintaturpeen melko |
1 Pintaturpeen / maaperän pintaosan kausikuivuus |
||
ympäristötekijät |
tasaisena säilyvä kosteus |
|
||
|
2 Keskimääräinen |
2 Vedenpinnalla kausikuivuus- |
2 Tulvatekijä – ennen muuta |
|
|
vedenpinta |
jaksojen ulkopuolella lienee |
tulvan korkeus; osin kesto |
|
|
suonpinnan tasojen taustalla |
merkitystä suonpinnan tasojen |
ja pitempiaikainen ajoituskin, |
|
|
oleva mitattava tekijä |
olemassaololle kausivetisillä |
on arokasvillisuuden |
|
|
vakaavetisillä soilla |
soilla |
päävaihtelusuunnan taustalla |
|
V Luontaisten häiriöiden |
Hyvin vähäisten häiriöiden |
Kohtalaisten häiriöiden |
Voimakkaiden häiriöiden |
|
voimakkuus ja esiintyminen |
leimaamia, siinä mielessä |
leimaamia luonnonympäristöjä |
leimaamia luonnonympäristöjä |
|
|
(häiriö merkityksessä |
stabiileja luonnonympäristöjä |
Ruopan synnyssä merkitys suuri |
Liian korkea ja pitkäaikainen |
|
biomassan menetys) |
|
|
tulva ja kausikuivuus => |
|
|
|
voimistuva versojen ajoittainen |
|
|
|
|
kuolema |
Vakaavetiset suot voivat olla akrotelmasoita tai läpivirtaussoita (Joosten ym. 2017). Akrotelmasoilla veden virtaus suon hyvin vettä johtavassa pintakerroksessa eli akrotelmassa tasaa sateiden aiheuttamia muutoksia vedenpinnan tasossa (Ingram 1978, Ivanov 1981). Huonommin vettä johtavat syvemmät kerrokset taas pysyvät aina veden kyllästäminä. Siten akrotelmasuo säätelee omaa vedenpinnan tasoaan (Laitinen 2008). Läpivirtaussoilla vakaavetisyys johtuu siitä, että suolle ympäristöstä jatkuvasti valuva vesi pitää suon vedenpinnan tason vakaana. Tällaisia ovat esimerkiksi suot, joille purkautuu voimakkaasti pohjavettä (Joosten ym. 2017). Vakaavetisyys on monille suokasveille kasvupaikkavaatimus (Taulukko 1: IVa) (Laitinen 2008). Vakaavetisillä soilla voi esiintyä kaikkia suonpinnan tasoja, joita ovat kuivimmasta märimpään mätäspinta, välipinta, sammalrimpipinta ja ruopparimpipinta. Eri suonpinnan tasoilla on erilainen, pääasiassa keskimääräisen vedenpinnan tason määräämä kasvillisuus (Laitinen 2008).
Kausivetisiä suotyyppejä esiintyy ympäristöissä, joihin kertyy vettä sateisina kausina tai lumien sulaessa, mutta joista vesi pääsee valumaan pois kuivina kausina (taulukko 1; Havas 1961, Rydin 1985, Laitinen ym. 2008a, b). Vedenpinnan tason toistuva lasku syvälle turpeeseen – ohutturpeisilla soilla jopa kivennäismaakerrokseen – johtaa pintaturpeen toistuvaan kuivumiseen (Havas 1961, Laitinen ym. 2008a). Kuivumisen aiheuttaman maaperän hapellisuuden ja siitä johtuvan voimakkaan hajoamisen seurauksena pintaturpeesta tulee tiivistä ja pitkälle maatunutta (Auer 1922, Sjörs 1946, Havas 1961, Laitinen 2008). Suokasvien esiintymistä kausivetisillä paikoilla rajoittaa se, että melko harvat lajit sietävät kausikuivuutta (taulukko 1: IVa). Tavanomaisimmat suonpinnan tasot kausivetisillä suotyypeillä ovat paakkurahkasammalen vallitsema välipinta ja kukkimattoman luhtavillan vallitsema ruopparimpipinta (Ruuhijärvi 1960, Havas 1961, Fransson 1972, Laitinen ym. 2008b).
Kausivetiset suotyypit vaihettuvat kausikosteikkoihin kuuluviin suoaroihin (taulukko 1), joilla märkyyden ja kuivuuden vaihtelu on vielä voimakkaampaa kuin kausivetisillä soilla (Laitinen ym. 2005). Suoaroilla maaperä on tavanomaisimmin vettä hyvin läpäisevää hiekkaa. Hiekan päällä on usein vain ohut kuolleen kasvillisuuden muodostama kerros, joka on kausikuivuudesta johtuen pitkälle maatunutta ja hyvin tiivistä. Tiivis kerros pidättää lumensulamis- ja sadevettä maanpinnalle tulvaksi asti, mutta päästää kuivana kautena veden painumaan syvälle hiekkaan (Laitinen ym. 2005). Keskimääräisellä vedenpinnan tasolla ei ole näissä äärimmäisissä ympäristöissä merkitystä, vaan kasvillisuuden koostumuksen määräävät etupäässä tulvan korkeus ja kesto (Laitinen ym. 2007). Suoarot, toisin kuin varsinaiset suot, ovat voimakkaasti vedenpinnan tason vaihtelun leimaamia (Grime 1977, 1979). Niillä märkyyden ja kuivuuden vuorottelu tuhoaa kasvillisuutta, ja tuhon voimakkuus kasvaa kangasaroilta neva-aroille ja mutakentille (Laitinen ym. 2007).
Soiden keskeisten kasviryhmien rahkasammalten, muiden lehtisammalten, putkilokasvien ja maksasammalten esiintyminen vaihtelee vakaavetisten ja kausivetisten soiden ja suoarojen välillä. Hyvinvoivat rahkasammalpinnat ovat tyypillisiä ja rajoittuvat vakaavetisille soille ja kausivetisten soiden välipinnoille (Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962). Myös suoarojen keskiosissa esiintyy joskus rimpirahkasammalkasvustoja, mutta ne ovat huonokuntoisia ja voivat ajoittain hävitä (taulukko 1: V; Grime 1977, 1979, Laitinen ym. 2007). Muita lehtisammalia esiintyy runsaasti niin vakaavetisillä ja kausivetisillä soilla kuin suoaroilla (Ruuhijärvi 1960, Havas 1961, Laitinen 1990). Putkilokasveja tavataan vallitsevina kaikissa kolmessa ympäristössä. Maksasammalten ekologinen merkitys soilla tunnetaan huonosti. Suoaroilla valta-asema on muutamalla putkilokasvilla ja rakenteellisesti pitkälle kehittyneellä sammalsuvulla (taulukko 1: IVa).
Puustoisuus ja ravinteisuus
Suot luokitellaan puustoisiin korpiin ja rämeisiin ja puuttomiin lettoihin ja nevoihin (Laine ym. 2018). Kun otetaan lisäksi luhdat ja lähdekasvillisuus huomioon, päädytään kuuteen soiden päätyyppiin (taulukko 2; Eurola & Kaakinen 1978, Eurola ym. 1984, 1995, 2015). Puustoisten ja puuttomien soiden välimuotoja kutsutaan sekatyypin soiksi (Laine ym. 2018).
Taulukko 2. Puustoisuuden ja ravinteisuuden mukaiset soiden päätyypit ja niiden vaihettuminen muihin luontotyyppeihin (Havas 1961, Eurola & Kaakinen 1978, Laitinen 2008).
Päätyyppiryhmä |
Letot |
Nevat |
Rämeet |
Korvet |
Luhdat |
Lähdekasvillisuus |
I Esiintyminen |
Aapasoilla ja pien- |
Keidassoilla, |
Keidassoiden |
Etupäässä |
Vesistöjen |
Suon reunan |
(tyypillisiä/ |
soilla etupäässä |
aapasoilla ja |
reunaluisuilla, |
piensoilla, |
äärellä, |
kovapohjaisina |
keskeisiä |
emäksisellä |
piensoilla |
aapasoiden |
keidas- ja aapa- |
soiden reunoilla, |
tihkupintoina, |
esimerkkejä) |
kalkkikalliomaa- |
|
reunaosissa, |
soiden reunoilla |
vesijuottien |
lähteikköinä |
|
perällä |
|
piensoilla |
|
kohdalla, |
|
|
|
|
|
|
maankohoamis- |
|
|
|
|
|
|
rannikon |
|
|
|
|
|
|
nuorimmilla |
|
|
|
|
|
|
soilla |
|
II Puustoisuus |
Puuttomia |
Mänty |
Kuusi ja lehtipuut |
Puuttomia– |
Puuttomia– |
|
|
|
|
|
|
pensaikkoisia– |
pensaikkoisia– |
|
|
|
|
leppä–hieskoivu- |
puustoisia |
|
|
|
|
|
|
puustoisia |
mosaiikkimaisia |
III Kasvillisuus- |
1 Reunavaikutus–keskustavaikutus |
|||||
vaihtelu, joka |
Keskustavaikutteinen suokasvillisuus |
Reunavaikutteinen suokasvillisuus |
||||
liittyy |
–tulkinta: omavaraisravinteisuus, suokasvit elävät |
–tulkinta: lisäravinnevaikutus, suokasvit saavat |
||||
ravinteisuuteen |
turpeessa itsessään jo olevien ravinteiden ja |
lisäravinteita ympäristöstään; ravinteisuuden ajatellaan |
||||
|
sadeveden ravinteiden varassa. |
tässä liittyvän lähinnä pääravinteisiin |
||||
|
|
–reunavaikutteisen suokasvillisuuden alatyyppijako: |
||||
|
|
alatyypit edustavat eri lisäravinnelähteitä: |
||||
|
lettoisuus |
nevaisuus |
rämeisyys |
korpisuus: |
luhtaisuus eli |
lähteisyys eli |
|
|
|
lisäravinteita |
pintavesivaikutus: |
pohjavesivaikutus: |
|
|
|
|
|
ohuen turve- |
lisäravinteita |
lisäravinteita |
|
|
|
|
kerroksen läpi |
liikkuvista |
kivennäismaan |
|
|
|
|
|
pintavesistä tai |
läpi suotautuvasta |
|
|
|
|
|
maankohoamis- |
pohjavedestä |
|
|
|
|
|
rannikolla |
|
|
|
|
|
|
jäänteenä |
|
|
|
|
|
|
merenranta- |
|
|
|
|
|
|
vaiheesta |
|
|
2 Ravinteisuus: tulkinta: pH ja ravinteet määrittävät ravinteisuuden (eutrofia [runsas] – mesotrofia [keski] – oligotrofia [niukka]) |
|||||
|
ja ravinteiden lähde: vain sade (ombrotrofia = omavaraisravinteisuus) / myös kivennäismaasta [minerotrofia = lisäravinnevaikutus] |
|||||
|
eutrofia |
oligotrofia– |
oligotrofia |
mesotrofia– |
mesotrofia– |
mesotrofia– |
|
|
mesotrofia |
|
eutrofia |
eutrofia |
eutrofia |
|
minerotrofia |
ombrotrofia– |
ombrotrofia– |
minerotrofia |
minerotrofia |
minerotrofia |
|
|
minerotorfia |
minerotrofia |
|
|
|
IV Vaihettuminen |
–Niityt |
–Neva-arot |
–Karut |
–Tuoreet |
–Järvien, jokien |
–Avolähteet |
muihin |
Ahvenanmaan |
Vain erityisissä |
kangasmetsät |
kangasmetsät |
ja purojen |
|
luontotyyppeihin |
letoilla ja |
olosuhteissa |
|
–Lehtomaiset |
vesialueet |
|
|
Itä-Suomen |
|
|
kangasmetsät |
|
|
|
rinnesoilla |
|
|
–Lehdot |
|
|
Suon ravinteisuuteen sisältyy kaksi erilaista kasvillisuuden vaihtelusuuntaa: rehevä–karu ja reunavaikutus–keskustavaikutus (taulukko 2). Rehevä–karu-vaihtelu eli ravinteisuus liittyy ennen muuta suoveden happamuuden (korkea pH – alhainen pH) ja emäsravinteiden saatavuuden (runsasravinteinen–niukkaravinteinen) vaihteluun (Tahvanainen 2004). Ravinteisuus ilmenee selkeimmin keskustavaikutteisessa eli suon keskiosien kasvillisuudessa. Reunavaikutus–keskustavaikutus-vaihtelusuunnalla tarkoitetaan sitä, että suon reunaosissa kasvillisuuteen vaikuttavat suon ulkopuolelta tulevat lisäravinteet (Eurola ja Kaakinen 1978, Eurola ym. 1984, 1995, 2015). Lisäravinnevaikutus viittaa tässä lähinnä pääravinteiden runsauteen (Hotanen 2003).
Reunavaikutteinen suokasvillisuus vaihettuu suokasvillisuudesta kohti muunlaista kasvillisuutta. Korvet vaihettuvat kohti tuoreita ja lehtomaisia metsiä, luhdat kohti vesialueita ja lähdekasvillisuus kohti avolähteitä (taulukko 2; Eurola ym. 2015). Nevat ja letot kuuluvat keskustavaikutteiseen suokasvillisuuteen ja vaihettuvat enimmäkseen muuhun suokasvillisuuteen. Rämeet taas vaihettuvat kivennäismaiden laidoilla karuiksi kangasmetsiksi. Ahvenanmaan letoilla on yhteisiä piirteitä niittyjen kanssa. Itä-Suomen rinnesoiden lettojen aiemmin niitetyiltä tai laidunnetuilta perinnebiotoopeilta kuvattu niittyisyys-vaihtelusuunta kuuluu erikoistapauksena reunavaikutuksen piirin (Havas 1961).
Metsäojituksen vaikutus kasvillisuuteen
Metsäojituksen jälkeen suon kasvillisuus alkaa muuttua kohti metsäkasvillisuutta (taulukko 3; Punttila ym. 2016, Laine ym. 2018). Suonpinnan tason vaihtelusta johtuva kasvillisuuden mosaiikkimainen vaihtelu häviää, koska ojitettu suo on kauttaaltaan vähintään yhtä kuiva kuin luonnontilaisen suon mätäspinnat (Laitinen 2008, Haahti ym. 2012). Kasvillisuuden muutos on selvintä ja nopeinta ravinteikkailla paikoilla; karuilla paikoilla kasvillisuus muuttuu hitaasti ja muutos voi jäädä melko vähäiseksi (Laine & Vanha-Majamaa 1992, Hotanen ym. 1999, Kokkonen ym. 2019). Putkilokasvien lajimäärä yleensä pienenee ojituksen seurauksena varpujen ja tupasvillan vallatessa alaa muilta kasveilta (Vasander 1987). Sammalten ja jäkälien lajimäärä taas suurenee, koska pioneerilajit ja metsälajit saapuvat osan suolajeista vielä sinnitellessä paikalla (Vasander 1987). Kasvillisuuden kokonaisvaihtelu vähenee ojituksen käynnistämän kuivumis- ja metsittymiskehityksen myötä (Hotanen & Vasander 1992).
Taulukko 3. Metsäojitettujen soiden kasvillisuuden vaihtelusuunnat (Hotanen ym. 2015, 2016, Laine ym. 2018). Prosenttiluvut tarkoittavat osuuksia metsäojitetusta pinta-alasta valtakunnan metsien 12. inventoinnin mukaan (Luonnonvarakeskus /Antti Ihalainen). Nuolella merkityt suotyypit tarkoittavat suotyyppejä, joiden katsotaan kehittyvän ojituksen myötä lähinnä taulukossa mainituiksi turvekangastyypeiksi. Suluissa olevien suotyyppien kehittymistä ojituksen jälkeen kyseisiksi turvekangastyypeiksi on epävarmaa.
Vaihtelusuunnat 1–3 |
|
|||||||
1 Turvekangas- |
Ruoho- |
Mustikka- |
Puolukka- |
Varpu- |
Jäkälä- |
|||
tyyppi rehevim- |
turvekangas |
turvekangas |
turvekangas |
turvekangas |
turvekangas |
|||
mästä karuimpaan |
(Rhtkg, 11,0 %) |
(Mtkg, 26,8 %) |
(Ptkg, 36,6 % ) |
(Vatkg, 24,4 %) |
(Jätkg, 1,2 %) |
|||
2 Alkuperäisen |
Kasvillisuus ollut alun perin mätäs- tai mosaiikkipintaista puustoista korpea tai rämettä. |
|||||||
suokasvillisuuden |
Mosaiikkipintaisessa lähteisessä ja luhtaisessa korvessa mätäs–väli–rimpipintavaihtelu on esiintynyt |
|||||||
laatu, vaihtelu |
hyvin pienialaisena mosaiikkina (noin 1 m2:n sisällä sekaisin kaikkia). — Alkuperä: Puustoiset suotyypit |
|||||||
rämeisyyttä ja |
Rhtkg I |
Mtkg I (13,7 %) |
Ptkg I (21,5 %) |
Vatkg I |
Jätkg I |
|||
korpisuutta, osin |
>> lehtokorpi |
>> mustikkakorpi |
>> puolukkakorpi |
>> isovarpuräme |
>> rahkaräme |
|||
lähteisyyttä ja |
>> ruoho- ja heinäk. |
>> kangaskorpi |
>> korpiräme |
>> (kangasräme) |
|
|||
luhtaisuutta, |
>> (ruoh. sarakorpi) |
|
>> kangasräme |
|
|
|||
ilmentäneestä |
|
|
>> pallosararäme |
|
|
|||
kasvillisuudesta |
Rehevä ääripää: |
|
>> (pallosarakorpi) |
|
|
|||
pääosin |
Turvelehto |
|
|
|
|
|||
nevaisuutta, |
(lehtoturvekangas) |
|
|
|
|
|||
joskus lettoisuutta, |
>> lehtokorvet |
|
|
|
|
|||
ilmentäneeseen |
|
|
|
|
|
|||
kasvillisuuteen |
Kasvillisuuden peruspintana ollut alun perin väli–rimpipintainen puuton neva- tai lettokasvillisuus. |
|||||||
|
Sekatyypeillä lisäksi puustoa ja joskus saarekkeina mätäspintaista, |
|||||||
|
osin rämeisyyttä tai korpisuutta ilmentävää kasvillisuutta. — Alkuperä: Avosuot ja sekatyypit |
|||||||
|
Rhtkg II |
Mtkg II (13,1 %) |
Ptkg II (15,0 %) |
Vatkg II |
Jätkg II |
|||
|
>> (lettokorpi) |
>> ruoh. sararäme |
>> vars. sararäme |
>> tupasvillaräme |
>> rahkaneva |
|||
|
>>(koivuletto) |
>> ruoh. saraneva |
>> vars, saraneva |
>> lyhytkortinen |
>> lyhytkorsine |
|||
|
>> (ruoh sarak) |
>> vars. sarakorpi |
>> tupasvillasarar. |
kalvakkaräme |
>> keidasräme |
|||
|
Turvelehto |
>> (vars. lettoräme) |
|
>> (lyhytkortinen |
|
|||
|
>> lettokorpi |
>> (vars. letto) |
|
kalvakkaneva, jopa |
|
|||
|
>> ravinteikkaimmat |
|
|
ruoh kalvakkaneva |
|
|||
|
turvemaan metsitetyt |
|
|
|
|
|||
|
pellot |
|
|
|
|
|||
|
|
|
|
|
|
|||
3 Tiivis- |
|
Kataja– |
Karhunsammal- |
Räme- |
|
|||
turpeisuuteen |
|
siniheinäturvekangas |
turvekangas |
karhunsammal- |
|
|||
liittyvä |
|
>> (vars. lettoräme) |
>> (vars. sararäme) |
turvekangas |
|
|||
vesitilanteen |
|
>> (vars. letto) |
>> (vars. saraneva) |
>> (ruoh. rimpi- |
|
|||
epävakaus |
|
|
>> (kytöheitot) |
neva/räme) |
|
Ojitus korostaa metsäkasvillisuuden lisäksi kuivimpien puustoisten soiden kasvillisuuden eli korpisuuden ja rämeisyyden piirteitä, mikä näkyy puustottumisen lisäksi varpujen runsastumisena (Hotanen & Vasander 1992, Hotanen ym. 1999). Ravinteisuuden vaihtelu ilmenee turvekangastyyppeinä ja vastaa kivennäismaan kasvupaikkatyyppejä rehevimmästä karuimpaan tyyppiin (taulukko 3; Reinikainen 1988, Hotanen ym. 2018). Märkyyden vaihtelu kuvastaa sitä, kuinka pitkälle muutos suokasvillisuudesta metsäkasvillisuutta kohti on edennyt (Hotanen 2003).
Ojitetulle suolle alkuperäinen suokasvillisuus heijastuu myös lisävaihteluna ja jakona I- ja II-tyypin turvekankaisiin (taulukko 3). Vaihtelu johtuu ennen ojitusta vallinneen suonpinnan tason ja puustoisuuden vaihtelusta (Hotanen ym. 2015, Laine ym. 2018): I-tyypin turvekankaat ovat puustoisten soiden ojitusalueita, joita ovat ennen ojitusta vallinneet mätäspinnat. II-tyypin turvekankaat ovat avosoiden ja sekatyypin soiden ojitusalueita, joita ovat ennen ojitusta vallinneet väli- ja rimpipinnat tai niiden ja mätäspintojen mosaiikki. Avosoiden ja sekatyypin soiden piirteitä voi säilyä pitkään ojitetun II-tyypin turvekankaiden kasvillisuudessa (Hotanen ja Vasander 1992, Hotanen ym. 1999).
Koska II-tyypin turvekankaat ovat olleet ennen ojitusta märkiä ja vähäpuustoisia tai puuttomia, niillä puuston ja joskus aluskasvillisuudenkin kasvua voi rajoittaa kivennäisravinteiden puutos (Laiho 2008). Ääriesimerkkejä II-tyypin turvekankaista ovat hyvin märistä, usein rimpisistä soista ojituksen jälkeen kehittyneet karhunsammalturvekankaat ja kataja-siniheinäturvekankaat, joiden lajisto on niukkaa ja kasvillisuus aukkoista eikä muistuta metsäkasvillisuutta (taulukko 3; Kaunisto 1997, Hotanen ym. 2015, 2016). Näitä paikkoja luonnehtii kivennäisravinteiden puutoksen lisäksi hyvin tiivis turve, joka estää veden virtausta maaperässä ja voi jopa ajoittain kerätä vettä maanpinnan yläpuolelle (Laitinen 2008).
Kasvillisuuden vaihtelu turvekankailla on perusulottuvuuksiltaan vähäisempää kuin luonnontilaisilla soilla (Hotanen & Vasander 1992). Toisaalta vaihtelun ajallinen ulottuvuus korostuu, kun kasvillisuus muuttuu vähitellen ojituksen jälkeen ja ihminen muuttaa maaperää ja puustoa hakkuilla, maanmuokkauksilla ja lannoituksilla (Saarinen ym. 2009, Hamberg ym. 2019, Leppä ym. 2020). Erityisesti avohakkuut muuttavat aluskasvillisuutta voimakkaasti, koska yhtäkkinen voimakas valon lisääntyminen tuhoaa valtaosan puuston alla kasvaneista kasveista (Hamberg ym. 2019, Leppä ym. 2020). Avohakkuut myös nostavat pohjaveden pintaa (Leppä ym. 2020) ja muuttavat senkin takia aluskasvillisuutta. Metsän peitteiseksi jättävät hakkuut, kuten harvennushakkuut, poimintahakkuut tai ylispuuston poisto, sen sijaan säilyttävät osan varjostuksesta ja suuren osan aluskasvillisuudesta (Haapakoski ym. 2020, Leppä ym. 2020).
Kommentoineet
Sakari Sarkkola, Juhani Päivänen
Kirjallisuus
Auer, V. 1922. Suotutkimuksia Kuusamon ja Kuolajärven vaara-alueilla. Metsätieteellisen koelaitoksen julkaisuja 6: 1–368. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-metla-201207171039
Eurola, S. & Kaakinen, E. 1978. Suotyyppiopas. WSOY, Porvoo. 87 s. ISBN 951-0-08472-7
Eurola, S., Hicks, S. & Kaakinen, E. 1984. Key to Finnish mire types. Teoksessa: Moore, P.D. (toim.). European mires. Academic press, Lontoo, Englanti. s. 11–117. ISBN 978-0-12-505580-2
Eurola, S., Huttunen, A. & Kukko-oja, K. 1995. Suokasvillisuusopas. Oulanka Reports 14: 1–85.
Eurola, S., Kaakinen, E., Saari, V., Huttunen, A., Kukko-oja, K. & Salonen, V. 2015. Sata suotyyppiä. Opas Suomen suokasvillisuuden tuntemiseen. Thule Instituutti, Oulangan tutkimusasema, Oulun yliopisto. 112 s. ISBN 978-952-62-0891-6
Fransson, S. 1972. Myrvegetation i sydvästra Värmland. Acta Phytogeographica Suecica 57: 1–133. Saatavissa: http://urn.kb.se/resolve?urn=urn%3Anbn%3Ase%3Auu%3Adiva-184369
Grime, J.P. 1977. Evidence for the existence of three primary strategies in plants and its relevancy to ecological and evolutionary theory. American Naturalist 111: 1169–1194. Saatavissa: https://www.jstor.org/stable/2460262
Grime, J.P. 1979. Plant strategies and vegetation processes. John Wesley and Sons, Chincester. 222 s.
Haahti, K., Koivusalo, H., Hökkä, H., Nieminen, M. & Sarkkola, S. 2012. Vedenpinnan syvyyden spatiaaliseen vaihteluun vaikuttavat tekijät ojitetussa suometsikössä Pohjois-Suomessa. Suo 63(3–4): 107–121. Saatavissa: http://www.suo.fi/article/9883
Haapakoski, J., Hotanen, J.-P., Miina, J., Korpela, L. & Mäkipää, R. 2020. Erirakenteishakkuiden vaikutus aluskasvillisuuden rakenteeseen metsäojitetuissa korvissa. Käsikirjoitus, 33 s. Suo.
Hamberg, L., Hotanen, J.-P., Nousiainen, H., Nieminen, T. M. & Ukonmaanaho, L. 2019. Recovery of understorey vegetation after stem-only and whole-tree harvesting in drained peatland forests. Forest Ecology and Management 442: 124–134. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.foreco.2019.04.002
Havas, P. 1961. Vegetation und Ökologie der ostfinnischen Hangmoore. Annales Botanicae Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 31: 1–188.
Hotanen, J.-P. 2003. Multidimensional site description of peatlands drained for forestry. Silva Fennica 37(1): 55–93. Saatavissa: https://doi.org/10.14214/sf.512
Hotanen, J.-P. & Vasander, H. 1992. Eteläsuomalaisten metsäojitettujen turvemaiden kasvillisuuden numeerinen ryhmittely. Suo 43(1): 1–10. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9687.pdf
Hotanen, J.-P, Nousiainen, H. & Paalamo, P. 1999. Vegetation succession and diversity on Teuravuoma experimental drainage area in northern Finland. Suo 50(2): 55–82. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9783.pdf
Hotanen, J.-P., Saarinen, M. & Nousiainen, H. 2015. Avosuo- ja sekatyyppien turvekangaskehitys. Suo 66(1): 13–32. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9896.pdf
Hotanen, J.-P., Saarinen, M. & Nousiainen, H. 2016. Siniheinä (Molinia caerulea) Suomen metsäojitetuilla turvemailla. Suo 67(2): 81–90. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article10096.pdf
Hotanen, J.-P., Nousiainen, H., Mäkipää, R., Reinikainen, A. & Tonteri, T. 2018. Metsätyypit – kasvupaikkaopas. Luonnonvarakeskus (Luke), Metsäkustannus.
Ingram, H.A.P. 1978. Soil layers in mires: function and terminology. Journal of Soil Science 29: 224–227. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1365-2389.1978.tb02053.x
Ivanov, K.E. 1981. Water movement in mirelands. Academic Press, London. 276 s.
Joosten, H., Moen, A., Couwenberg, J. & Tanneberger, F. 2017. Mire diversity of Europe: Mire and peatland types. Teoksessa: Joosten, H., Tanneberger, F. & Moen, A. (toim.). Mires and Peatlands of Europe. Schweizerbart Sciences Publishers, Stuttgart. s. 5–64.
Kaunisto, S. 1997. Peatland forestry in Finland: problems and possibilities from the nutritional point of view. Teoksessa: Trettin, C.C., Jurgensen, M.F., Grigal, D.F., Gale, M.R. & Jeglum, J.K. (toim.). Northern forested Wetlands: Ecology and Management. CRC Press, Boca Raton. s. 387–401.
Kokkonen, N.A.K., Laine, A.M., Laine, J., Vasander, J., Kurki, K., Gong, J. & Tuittila, E.-S. 2019. Responses of peatland vegetation to 15-year water level drawdown as mediated by fertility level. Journal of Vegetation Science 30(6): 1206–1216. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/jvs.12794
Laiho, R. 2008. Suoekosysteemistä turvemaan metsän ekosysteemiksi. Teoksessa: Korhonen, R., Korpela, L. & Sarkkola, S. (toim.). Suomi–Suomaa: soiden ja turpeen tutkimus sekä kestävä käyttö. Suoseura ja Maahenki. s. 152–157.
Laine, J. & Vanha-Majamaa, I. 1992. Vegetation ecology along a trophic gradient on drained pine mires in southern Finland. Annales Botanici Fennici 29: 213–233. Saatavissa: https://www.jstor.org/stable/23725387
Laine, J., Vasander, H., Hotanen, J.-P., Nousiainen, H., Saarinen, M. & Penttilä, T. 2018. Suotyypit ja turvekankaat – kasvupaikkaopas. Luke, Helsingin yliopisto, Metsäkustannus. 160 s.
Laitinen, J. 1990. Periodic moisture fluctuation as a factor affecting mire vegetation. Aquilo Series Botanica 28: 45–55.
Laitinen, J. 2008. Vegetational and landscape level responses to water level fluctuations in Finnish, mid-boreal aapa mire – aro wetlands. Acta Universitatis Ouluensis A 513: 1–70. Saatavissa: http://urn.fi/urn:isbn:9789514288791
Laitinen, J., Rehell, S., Huttunen, A. & Eurola, S. 2005. Arokosteikot: ekologia, esiintyminen ja suojelutilanne Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Suo 65(1): 1–17. Saatavissa: http://suo.fi/pdf/article9836.pdf
Laitinen, J., Tahvanainen, T., Rehell, S. & Oksanen, J. 2007 Vegetation ecology and flooding dynamics of boreal aro wetlands. Annales Botanici Fennici 44: 359–375. Saatavissa: https://www.jstor.org/stable/23727656
Laitinen, J., Rehell, S. & Oksanen, J. 2008a: Community and species responses to water level fluctuations with reference to soil layers in different habitats of mid-boreal mire complexes. Plant Ecology 194: 17–36. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/s11258-007-9271-3
Laitinen J., Kukko-oja, K. & Huttunen, A. 2008b: Stability of the water regime forms a vegetation gradient in minerotrophic mire expanse vegetation of a boreal aapa mire. Annales Botanici Fennici 45(5): 342–358. Saatavissa: https://doi.org/10.5735/085.045.0502
Leppä, K., Korkiakoski, M., Nieminen, M., Laiho, R., Hotanen, J.-P., Kieloaho, A.-J., Korpela, L., Laurila, T., Lohila A., Minkkinen, K., Mäkipää, R., Ojanen, P., Pearson, M., Penttilä, T., Tuovinen, J.-P. & Lainiainen, S. 2020. Vegetation controls of water and energy balance of a drained peatland forest: Responses to alternative harvesting practices. Agricultural and Forest Meteorology 295: 108198. 17 s. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.agrformet.2020.108198
Punttila, P., Autio, O., Kotiaho, J.S., Kotze, D.J., Loukola, O., Noreika, N., Vuori, A. & Vepsäläinen, K. 2016. The effects of drainage and restoration of pine mires on habitat structure, vegetation and ants. Silva Fennica 50(2): Article 1462. Saatavissa: https://doi.org/10.14214/sf.1462
Reinikainen, A. 1988. Metsäojitettujen soiden kasvupaikkaluokituksen suunnanhakua. Suo 39(3): 61–71. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9643.pdf
Ruuhijärvi, R. 1960. Über die regionale Einteilung der nordfinnischen Moore. Annales Botanici Societatis Zoologiae-Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 3: 1–360.
Rydin, H. 1985. Effect of water level on desiccation of Sphagnum in relation to surrounding Sphagna. Oikos 45: 374–379. Saatavissa: https://doi.org/10.2307/3565573
Saarinen, M., Hotanen, J.-P. & Alenius, V. 2009. Muokkausjälkien kasvillisuuden kehittyminen ojitettujen soiden metsänuudistamisaloilla. Suo 60(4–4): 85–109. Saatavissa: http://www.suo.fi/pdf/article9869.pdf
Sjörs, H. 1946. Myrvegetation i övre Långanområdet I Jämtland. Arkiv för Botanik 33 A6: 1–96.
Tahvanainen, T. 2004. Water chemistry of mires in relation to the poor-rich vegetation gradient and contrasting geochemical zones of the north-eastern Fennoscandian Shield. Folia Geobotanica 39: 353–369. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/BF02803208
Vasander, H. 1987. Diversity and understorey biomass in virgin and in drained and fertilized southern boreal mires in eastern Fennoscandia. Annales Botanici Fennici 24: 137–153. Saatavissa: https://www.jstor.org/stable/23725491